Monesti kuulee ateismia perusteltavan sillä että jos olisi jumala, kuinka hän voisi sietää ja suvaita niitä jotka ovat kanssamme eri mieltä. Natseja ja muslimeita ja juutalaisia ja kristittyjä ja jehovantodistajia. Tai ryssiä. Se että Jumala suvaitsee heitä on todistus siitä että häntä ei ole. Toiset ovat katkeria Jumalalle siitä että häntä ei ole, ja syyttävät häntä katkerasta kohtalostaan. Jos olisi kaikkivoipa jumala joka ihmiset on luonut omaksi kuvakseen, miksi me emme elä ikuista unelmaa.
Muslimeilla on sellainen käsite kuin "Qadar", sallimus. Hyvää hyvyyttään Allah sallii pahojenkin ihmisten olla tämän lyhyen elämänsä aikana olemassa ja nähdä hiven hänen suuruudestaan. Islam itseasiassa tarkoittaa alistumista ja tottelevaisuutta. Allahin tahto tapahtuu kaikessa kuitenkin, eikä meidän tarvitse muuta kuin hyväksyä se ja kiittää häntä siitä vähästä mitä meillä on. Rukoilla ennemmin että "älä ota pois" kuin "Anna"
Kalevassa maailmankaikkeuden synnyttää Nainen, ilmatar. Ja luomisen syyksi mainitaan hänen tulemisensa hulluksi yksinäisyydessään.
"Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä, aina yksin ollessansa, impenä eläessänsä ilman pitkillä pihoilla avaroilla autioilla."
Raamatussa samaa tietoisuuden vaihetta käsitellään riimeillä:
"Ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä"
Kalevala jatkaa:
"Jop' on astuikse alemma, laskeusi lainehille, meren selvälle selälle, ulapallen aukealle. Tuli suuri tuulenpuuska..."
Näyttäisi käsittelevän munasolun hedelmöittymistä samalla kuin kosmisen tietoisuuden valon syntymistä. Kaikella on fyysinen ja henkinen ilmenemismuotonsa joita minä en voi ymmärtää.
Oikeastaan kaksineuvoisen lisääntymisen "muna-sotka-paradoksi" värittää kumpaakin kertomusta alkumeren pohjaan asti. Luonnontieteellisesti kaksineuvoinen elämä syntyi uroksen jonkinlaisella jakaantumisella naarasta. Jotkin merihevoset ovat edelleen niin lähellä tätä elämän ensivaihetta että pieni uros tarrautuu naaraaseen ja elämänsä ensihetkinä ja elää elämänsä siinä. Uskollisuus melkein ilman erillisyyttä. Jotkut pariuskolliset linnut surevat itsensä kuoliaaksi menetettyään rakkaansa. Siis siitä miten elämämuodot "maapallolla" jakaantuivat urokseksi ja naaraaksi, ja kuinka vasta luomistyön kruunussa tämä kahtiajako on täydellistä. He ovat viimein erotettu toisistaan niin että he voivat olla kaksin sen olematta yhden yksinäisyyttä. He eivät enää ole samaa, he voivat kohdata toisensa.
Oikeastaan kun Logos, maailmankaikkeuden tietoisuus joka hallitsi suvereenisti kaikkeutta omassa yksinäisyydessään alkoi kärsiä suurta eksistentiaalikriisiään ja päätti luoda itsensä voimattomaksi ja uhrata itsensä omalle puolisolleen, hän loi jumalia joilla ei ollut vapaata tahtoa alistamaan itseään. Samalla kun hän paiskasi kaiken voimansa siihen seulaan joka erottelee armolliset totuudessa pysyvät maailmankaikkeuden tuomareista, syntyi siitä erilaisia voimia ennen kuin ihminen pystyi inkarnoitumaan tavoitttelemaan sen tietoisuuden puhtainta osaa ja rakkautta. Nämä ihmisen luomat Jumalat ja jättiläiset, Thor, Odin, Amon-ra, Jupiter, Ganesha, Pan-Gu ja Väinämöinen ja kaikki muut olivat kateellisia sille ihmiselle jonka he loivat ja jolle he välittivät kaikki ne jumalan lahjat joita hän oli heidät luodessaan antanut heille. Sen vuoksi yksi näistä jumalista kiroaa koko luomuksen kuolemaan, mutta viimeinen heistä muuttaa tämän kirouksen sadan vuoden uneksi.
Kaikkivoipa Jumala ei ole kuollut, hän on luopunut vallastaan ja tullut ihmiseksi. Niin kuin Alanis Morrisette laulaa. Alanis Morrisette on Jumala elokuvassa Dogma. Alanis Morrisette ei ole kuollut, hän on vain lakannut laulamasta.
Oikeastaan raamatullisessa ja Kalevalaisessa mielessä maailma ei ole muuta kuin narsistisen valta-addiktiosta kärsivän isän ja myrkyllisesti petollisen äidin rakkausriita.
https://www.youtube.com/watch?v=90P0n5AlSlA-What if God was one of us? Alanis Morrisette.
