Kysymys vapaasta tahdosta on ihmiskunnan ikuisuusongelma, sillä esiintyyhän se filosofiassa sen alkuajoista eli antiikin Kreikan ajattelijoista lähtien. Voidaan esimerkiksi pohtia, onko ihminen mieleltään vapaa aikuisena, jos persoonallisuus määräytyy suurelta osaltaan jo ensimmäisten elinvuosien aikana? Tai jos asiaa tarkastellaan psykoanalyyttisesti, miten voidaan erottaa ulkoisten vaikutteiden sanelema ratkaisu alitajuisesta ratkaisusta, johon vaikuttavat ihmisen sisäistämät sosiaaliset normit?
Minun kaltaiseni luonnontieteellisen maailmankuvan omaavat ihmiset näkevät ihmisen toiminnan viime kädessä deterministisenä: lähtökohtaisesti siis niin, että luonnontieteen tutkiman fyysisen luonnon lisäksi ei ole olemassa mitään muuta. Tästä seuraa, että mitä tahansa esimerkiksi ihmismielet tai heidän moraalinsa ovatkin, ne koostuvat samoista fyysisen luonnon perusosista kuin muukin luonto ja selittyvät tämän luonnon yleisillä säännönmukaisuuksilla. Näin ollen ihmiset ja heidän toimintansa ovat aivan yhtä vapaita tai ennaltamäärättyjä kuin mikä tahansa tapahtuma luonnossa. Myös ihminen on osa fysikaalisen luonnon syiden ja seurausten ketjua, eli teot ovat aikaisempien syy-seurausketjujen määräämiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että näkisimme ihmisen vain jonkinlaisena Pavlovin koirana, jolle jokin ärskyke (mainos) synnyttää tietynlaisen reaktion (halun ostaa.) Minä ajattelen niin, ettei vapaalla tahdolla tarkoiteta kykyä suorittaa valintoja aikaisemmista syistä riippumattomana toimijana - siis että olisi henki tai sielu, joka on suhteellisen riippumaton luonnon normaalista toiminnasta -, vaan toimijana, joka ei ole pakotettu tekemään jotain tiettyä valintaa. Minulle yksilön teko on vapaa, ellei siihen liity jonkun toisen henkilön suorittamaa pakottamista. Fysikaalinen maailmankaikkeus ja luonnonlait synnyttävät universaalin determinismin, mutta se ei tarkoita, että tekomme olisivat niiden pakottamia; että emme olisi vapaita.
Minä olen tavannut pitää eksistentialismia oman ajattelutapani melko hyvänä ilmaisuna. Eksistentialistit katsovat, että ihmisyksilön identiteetti on hänen ainutlaatuinen luomuksensa. Voidakseen käyttää täysin hyväkseen vapaata tahtoaan ihmisen on pyrittävä aktiivisesti tekemään olemassaolonsa mielekkääksi eikä alistua olosuhteiden luomaan pakkovaltaan. Jos ihminen antaa muiden ohjailla elämäänsä, se rajoittaa myös hänen vapaata tahtoaan. Universaalilla tasolla yksilön elämällä on merkitystä vain eläinlajinsa osana - jos hän elää tarpeeksi kauan ehtiäkseen lisääntyä -, mutta oman elämänsä merkityssisällön yksilö luo itse, eikä tämän prosessin kannalta objektiivisella luonnollisella maailmalla ole merkitystä, jos ihminen ei tee valintoja ja ratkaisuja, jotka antavat maailmalle merkityksen. Ihminen tiedostaa vapautensa silloin, kun hän ymmärtää, että hän ja vain hän itse luo olemassaololleen mielekkyyden ja tavoitteet ja siten antaa myös maailmalle merkityksen.
Minä olen todennäköisesti ostanut paljonkin sellaista, jota jokin muu pitää tarpeettomana: esimerkiksi joku yksityisautoilun vastustaja pitää autoani tarpeettomana tai jonkun toisen mielestä kaksi tietokonetta on turhuutta, kun yhdelläkin pärjäisi, puhumattakaan siitä, että jonkun mielestä älypuhelin saattaa olla aivan tuomittava ostos. On vieläpä niin, että kaikkia noita hankintoja tehdessäni olen selaillut liikkeiden ilmoituksia etsiessäni itselleni sopivaa vaihtoehtoa. Itseni kannalta on kuitenkin oleellista vain se, että olen tehnyt päätökset itse omista lähtökohdistani käsin ja olen valmis kantamaan myös vastuun valinnoistani. Mutta jos olisin jättänyt jonkin noista esineistä hankkimatta siksi, että joku toinen olisi suhtautunut niihin kielteisesti, silloin olisin antanut jonkun toisen vaikuttaa valintoihini ja sitä kautta myös rajoittaa vapauttani. Silloin olisin jättänyt elämäni toisten käsiin ja olisin saattanut joutua mielentilaan, jota voisi kuvailla vieraantuneisuuden tunteeksi.
Eksistentialisteille suurin "vihollinen" on nykyajan elämän yksitoikkoisuus. Esimerkiksi ensimmäisenä varsinaisena eksistentialistina pidetty Kierkegaard sanoi kerran, että jos jumala tarjoaisi hänelle oikealla kädellä hyvinvointia ja vasemmalla kädellä kamppailua ja ikuista kilvoittelua, hän valitsisi empimättä vasemman. Itsestänikin tuntuu usein, että ehkä ihminen sittenkin tuntee todella elävänsä vain ääritilanteissa: sellaisissa kuin esimerkiksi vuosi sitten, kun kiipesimme Tatra-vuorilla korkeimmalle huipulle 3000 metriin ilman kiipeilyvälineitä ja kun yksikin kohmeisten sormien otteen kirpoaminen kallionkielekkeestä tai sandaalin lipsahtaminen liukkaalla kivellä olisi merkinnyt melko varmaa kuolemaa. Olen myös sanonut, että olisin halunnut syntyä 150 vuotta aiemmin, ei siksi, että elämä olisi silloin ollut helpompaa ja auvoisempaa, vaan siksi, ettei se ollut. Silloin monet nykyään itsestäänselvyyksinä pidettävät asiat, kuten demokratia ja ihmisoikeukdet, vasta tekivät tuloaan ja niiden puolesta piti kamppailla, puhumattakaan siitä, että silloin tehtiin viimeisiä suuria tutkimusmatkoja. Tällainen nykyihmisille tyypillinen tunne yksitoikkoisesta ja jopa tylsän arkipäiväisestä elämästä johtuu epäilemättä siitä, että geneettisesti ihminen on kehittynyt ihan toisenlaista elämää varten: elämää, jossa oli varaa, pelkoa ja olemassaolon kamppailua ja jossa ihminen eli jatkuvassa korkean stressitason tilassa. Sata hyvinvoinnin vuotta on aivan liian lyhyt aika, jotta ihmisen geeniperimä olisi muuttunut. Historiantutkija Huizingan mukaan entisaikojen ihminen oli vastakohtaisuuksien täyttämän elämänsä vuoksi miltei ikuisessa jännitystilassa, joka ilmeni "raa'an riehakkuuden, villin julmuuden ja hartaan mielenliikutuksen vaihtelevissa tunnelmissa." Tämän jännitystilan ilmauksia olivat toisaalta syvät uskonnolliset ja yliluonnolliset kokemukset, mutta toisaalta myös julmuuden teatteri, johon kuuluivat näytösluonteiset kidutukset ja eläinrääkkäykset. Tuska olikin pitkään väistämätön osa kaikkien ihmisten elämää. Kehittymättömän lääketieteen vuoksi ei ollut mitään keinoa paeta tai lievittää sitä, olipa kyseessä sitten särkevä hammas, huonosti parantunut luunmurtuma tai mahahaava. Onkin sanottu, että suhde kipuun alkoi muuttua vasta 1800-luvulla, kun löydettiin keinoja kivun lievittämiseen; että vasta sen jälkeen ihminen alkoi pelätä kipua.
Olen eri mieltä siitäkin, että nykyaika vannoisi ihmisen rationaalisuuden nimiin. Pikemminkin on niin, että ainakin länsimaisessa ajattelussa valistusajalta periytynyt usko järkeen on karissut jo ajat sitten. Etenkin 1900-luvun suuret katastrofit saivat monet kysymään, miksi ihmiskunta näyttäisi viimeisten kahden vuosisadan aikana olleen valmiimpi ja halukkaampi tuhoamaan itseään kuin millään muulla aikakaudella, vaikka sen piti olla aina vain sivistyneempi ja valistuneempi ja vaikka se samaan aikaan synnytti demokratian ja ihmisoikeudet. Tämä aika on synnyttänyt myös tunnetuimmat lopunajan profeetat, kuten Oswald Spenglerin, joka ensimmäisen maailmansodan järkyttämänä kiirehti kirjoittamaan vaikutusvaltaisen teoksensa länsimaisen kulttuurin perikadosta.
Se, että ihmiset eivät opi kokemuksistaan tai muista menneisyyttä, ei ole vain meidän aikamme ongelma. Tässäkin suhteessa kehitys vie kuitenkin koko ajan parempaan suuntaan. Historiantutkimus on vapaampaa ja monipuolisempaa kuin koskaan aikaisemmin ja sen tulokset myös helpommin ja laajemmin saavutettavissa kuin milloinkaan ennen.
