JB toi kaiho vaan pahenee kun ikää tulee lisää. Mulla on nyt suorastaan kauhu, että elämäni on ohi. Olen siis 42v. Tajuan että jotain on peruuttamattomasti ohi. Keho muuttuu tottakai ikääntyessä.. Tajuan elämän rajallisuuden esim sen kautta, että vanhemmat odotti eläkepäiviä ja kuitenkin sairauksien takia ne onkin ihan erilaiset kuin piti. Ei pidä lykätä haaveitaan, koska tulevasta ei tiedä. Jotenkin niin luterilainen tää juttu, että raadetaan ja ootetaan taivasosuutta (eläkepäiviä tms) sitten joskus. Sit tajuan että nuorena surin ihan turhia asioita, jotain finniä tai muka vatsamakkaraa.
Tää ihmisyys, ihmisenä oleminen on jotenkin traagistakin, kun meillä on kyky pohtia näitä.
Elämä on luopumista, asiat vaan ei ole samoin kuin ennen. Nuoruuteen kuuluu ehkä se kuolemattomuuden ja kaikkivoipaisuuden tunne. Pakko onkin olla, että pystyy irtautumaan vanhemmistaan ja on rohkeutta lähteä maailmaan ja muuttaa sitä. Sitten tulee sairauksia, menettää läheisiä. Elämä pistää joskus polvilleen. Kun on elänyt kauemmin, on ehtinyt tapahtua enemmän.
Ehkä se juju olis, että hyväksyy tän. Ehkä oppii. Ite ihailen vanhoja ihmisiä, joita elämä on jalostanut ja jotka ei oo katkeroituneet. Mä haluisin olla mummelina semmonen. Muistelis hyvällä mitä on takana ja kattos tulevaan, että mitä on edessä ja ennenkaikkea mitä on nyt. Tää kaikki voidaan ottaa meiltä ihan millon vaan... Jää vaikka auton alle.
