Rumuus ja kauneis on abtrakteja ja pinnallisia käsitteitä.
Itse ihastun useasti asioihin, joita pidetään yleisesti ottaen "rumina".
Ensinnäkin... Pidän ihan hurjasti siitä, jos miehellä on iso nenä. Vau... Siinä todellakin alkaa sydän hyrräämään.
Ja pidän myös siitä, miten miehillä kasvaa rintakarvat... hihi! Ja olen myös hurjasti ihastunut ihmisiin, jotka omaavat niitä "epäedullisia piirteitä". Olen ihan hulluna erääseen mieheen, jolla oli isot epätasaiset hampaat, mutta ne hampaat oli niin ihanat ja ne toivat hänen päämalliinsa särmää hauskasti.
Sitten en myöskään tykkää yhtään, jos mies on karvaton ja bodattu.... Se sammuttaa intohimoni heti, koska se on mielestäni ihan supertylsää.
Esimerkiksi sellaiset "edustavat" symmetriset persoonattomat miehet on tylsiä.... Ei niissä ole minulle yhtään mitään... Minusta ihmisessä pitää edes jotain olla vinksallaan, että hullaannun siihen. Kierot silmätkään eivät haittaisi minua, minusta nekin olisivat vain kauhean kiihottavat! :''D
En sitten tiedä johtuuko mieltymykseni siitä, että olen itsekin vähän vinksahtanut ja kaupan päälle vielä fetissinen pervertikko. Minua itseäni ei ole pahemmin kehuttu kauniiksi. Lapsena kyllä, sillä olinhan minä lapsena mielestänikin ihan perus kaunis. Kukapa pieni lapsi ei olisi.
Mutta noin yhdeksän vuotiaana minulle aina naurettiin, koska lihosin niin paljon. Olin aina se 'Lihapulla' ja 'tonnikeiju'. Minua itesäni ei lähtökohtaisesti kiinnostanut oma ulkonäköni, mutta kun minulle naurettiin, niin tietenkin aloin häpeämään itseäni, ja kaikki opettajatkin koulussa inhosivat minua ja olin kaikille kaikin puolin ruma ja inhottava... Ja tällainen jatkui vielä ylä-asteellakin...
Minä myös katkeroiduin, ja olen vieläkin vähän katkera... Tiedän, että katkerista ihmisistä ei yleisesti ottaen pidetä, koska he ovat kamalia, inhottavia ja rumia, mutta se on vain vanginnut minut kokonaan sisäänsä, eikä sieltä pääse helposti pois. Ehkä sen takia olen nykyään tällainen vähän röyhkeä omien hämärien sivupolkujeni kulkija. En ole kuitenkaan lähtökohtaisesti ilkeä kenellekään, vaan minä yksinkertaisesti vähän pelkään muita ihmisiä - varsinkin niitä 'peruskauniita' muodikkaita ja siivoja ihmisiä. Onneksi kuitenkaan aikuisten maailmassa ei päde enää samanlaiset "kauneuslait" kuin lasten ja nuorten maailmassa... Sellaiset lait, johon en ole ikinä sopeutunut ja joista en tule ikinä kiinnostumaan...
Joo, en tavallisesti ehkä kerro tällaisesta näin avoimesti, mutta toisaalta minua ei pahemmin kiinnosta enää, mitä muut ajattelevat minusta... Minut on arvosteltu jo melkein loppuun asti.
...Ja loppujen lopuksi me kaikki kuitenkin olemme vain yksilöitä ja meitä kiehtoo erilaiset asiat.
