... Aloittaa uusi parisuhde jos kumppani menehtyy? En tiedä miksi moinen kysymys tuli mieleeni, enkä tiedä onko tästä juteltu täällä aikaisemmin (en ainakaan huomannut), mutta rupesin miettimään että jos oma parisuhdekumppani menehtyy, niin voiko aloittaa uuden parisuhteen ilman mitään omantunnon kolkutuksia? Onko se tavallaan pettämistä, koska jos esim. luvataan toiselle rakastaa aina ja ikuisesti.. Vaikka sitten toinen on poissa. Ja onko seurustelun/avioliiton pituudella merkitystä? Aihe ei siis liity minun tämänhetkiseen elämääni, haluan vain kuulla mitä te ajattelette asiasta.
Mielenkiintoinen kysymys. Ensin kysyisin, mitä on rakkaus? Mielestäni rakkaus on hyvän toivomista, ilman ehtoja. Lupaus siitä, että rakastaa jotakuta ikuisesti ja aina, kuulostaa siis varsin hyvältä. Tietenkin tällaisen lupauksen toteutuminen on käytännössä mahdotonta, sillä helposti elämään mahtuu varmasti hetkiä jolloin rakastamalleen henkilölle ei toivo vain hyvää. Voidaan siis todeta, että lupaus sinällään mitä todennäköisimmin rikkoutuu jo hyvin nopeasti, eikä lupauksen rikkomisesta kannata siis olla huolissaan. Tämä siis, jos määrittelemme rakkauden hyvän tahtomiseksi, ilman ehtoja.
Kun kumppani menehtyy, kumppania ei ole enää siis olemassa. Näin siis, jos ei uskota jonkin hengen tai sielun olemassaoloon. Jos lupaan tiskata tiskit joka påivä elämäni loppuun asti, mitä teen kun tiskejä ei jonain päivänä enää olekaan? Olenko pettänyt lupaukseni? Tavallaan, mutta se etten ole voinut pitää lupaustani, johtuu olosuhteista. Olen pettänyt lupaukseni, mutta se johtuu olosuhteista, jotka eivät riipu minusta. Voidaan nähdä, että lupaus alunperin ei ota huomioon sitä, jos olosuhteet muuttuvat. Lupauksen muoto olisi pitänyt siis olla: "Lupaan tiskata tiskit joka päivä, jos tiskejä on.", jotta lupauksen voi pitää silloinkin, kun tiskejä ei ole.
Jos luvataan rakastaa kumppania aina ja ikuisesti, se tarkoittaa sitä, että kumppania rakastetaan vaikkei kumppania enää olisi olemassa. Jos kumppania yrittää edelleen rakastaa hänen kuolemansa jälkeen, rakkaus kohdistuu silloin oman mielen tuotteeseen, mielikuvitukseen, menneisyyteen, jota ei enää ole. Jos yritän rakastaa kumppaniani jota ei enää ole tai tiskata olemattomia tiskejä, minua voitaisiin kutsua hulluksi. Tämän vuoksi on mielekästä olettaa, että alkuperäinen lupaus, ajatteli sitä tai ei, kuului muodossa "Rakastan sinua niin kauan kuin olet olemassa." Lupaus kuulostaa paljon tylymmältä, mutta se on totuudenmukaisempi, vaikkei tätäkään lupausta pystytä pitämään. Mutta siihen on ainakin teoreettinen mahdollisuus.
Jos uskotaan sielun tai jonkin olemassaoloon, joka jatkaa elämäänsä kuoleman jälkeen, voidaan kysyä miten rakkaus ja seurustelu liittyvät yhteen? Mikä estää edelleen toivomasta toiselle hyvää vailla ehtoja, vaikka toisen kanssa ei olisikaan enää yhdessä, tai jos toinen on siirtynyt toiseen ulottuvuuteen?
Liitän seuraavia ajatuksia ajatukseen seurustelun pituuden merkityksestä:
1) Olimme vuosia yhdessä ja hän kuoli vasta viikko sitten, onko sopivaa ajatella muita?
2) Rakastin todella häntä, vaikka seurustelimmekin vain muutaman viikon. En voi alkaa olemaan vain muiden kanssa.
3) En tule rakastamaan ketään niin paljoa kuin häntä.
Käyn läpi ajatukset yksitellen, joiden uskon kuvastavan tyypillisiä mietteitä tällaisen tapahtuman edessä.
1) Onko sopivaa ajatella muita, kenen kannalta? Omalta kannalta ajateltuna on ok ajatella muita, kummassakin tapauksessa, jos uskoo tai ei usko sielun olemassaoloon, kuten yllä todistettu. Rakkaus ei riipu ajatuksista, vaan rakkaus on pyyteetön toive.
2) Tämä liittyy sisäiseen tunnemaailmaan, jossa rakkauden kohdetta ei enää ole saatavilla. Todennäköisesti tässä tapauksessa rakkauden kohteeseen luontaisesti on liittynyt haluamista, joka aiheuttaa tunnemyrskyjä, kun rakkauden kohde häviää. Kun ei saa enää sitä mitä haluaa paljon, tuntuu epämiellyttävältä eikä mieli ole tyytyväinen. Kyseessä ei ole siis oman rakkauden arviointi, vaan oman haluamisen aiheuttaman epämiellyttävyyden pohtiminen.
3) Tässä tapauksessa ajatteleva ihminen määrittelee rakkauden jollakin muulla tavalla kuin hyvän tahtomisella. On vaikeaa kuvitella, että kenellekään ei voisi tahtoa niin paljoa hyvää kuin jollekulle ihmiselle.
Yhteenveto: Ajatus siitä, että toista pitäisi kunnioittaa hänen kuolemansa jälkeen sillä, että estää oman elämänsä etenemisen, on järjetön. Jos toinen henkilö eläisi, miksi hän ei haluaisi sinun jatkavan elämääsi ja löytävän uutta kumppania, jos itse koet sen sopivaksi? Jos kumppanisi ei tahtoisi näin, silloin kyse ei olisi rakkaudesta, hyvän tahtomisesta sinulle ilman ehtoja.