Vähän aikaa sitten kävin keskustelun, jonka aikana totesin että mielestäni maailmassa ei ole universaalia tarkoitusta. On tarkoitus, jonka ihmiset ovat luoneet. Itseni tarkoitus ihmisenä on pyrkiä onneen ja auttaa muita tulemaan onnelliseksi. Mutta universaalisti minulla ei ole mitään tarkoitusta. Olen ilmentymä.
Tämä ajatus on jäänyt pyörimään päähäni. Pidän itsearvoisen tärkeänä pyrkimistä onnellisuuteen... mutta miksi? Mitä sitten, vaikka olisinkin onnellisempi? Mitä sitten vaikka muut olisivat onnellisempia minun teoistani johtuen?
Maailmassa ei ole kauneutta tai rumuutta ilman ihmistä, joka määrittelee nuo termit. Vaikka kuinka tuhoaisimme planeettamme tai tekisimme kauniita asioita toisillemme, mitä sitten? Kaikki on, on pysymätöntä. Asioita ilmenee, ja toisten asioiden ilmeneminen loppuu. Tai tarkemmin sanottuna, mitään ei ilmene, paitsi kuin ihmisen näkökulmasta. On olemassa vain jatkuvaa muutosta. Kaikki vain on.
Pysähdyin, kun tajusin kaiken merkityksen jonka elämään olen yhdistänyt, olevan itseni ja muiden luomaa. Joskus osa hiukkasistani voisi olla toisessa ihmisessä, maassa, puissa, auringossa, mustassa aukossa tai toisessa galaksissa. Kuinka osa hiukkasistani voisi leijailla tähtipölynä maailmoissa joita ei vielä ole, tai kuinka hiukkaseni voisivat olla muuttuneet energiaksi. Ja tässä hetkessä... mietin elämääni itseni kannalta. Itseni kannalta, joka lopettaa ilmenemisensä melko nopeasti.
Pelko ohjaa tekojani enemmän kuin olen ymmärtänytkään. Pelkään, että jos tuon itseni esille ja teen sitä mitä haluan, minulle tulee vaikeampaa. Minulle tulee kurjempaa. Olen surullisempi. Olen onnettomampi. Mutta... mitä sitten? Lopulta päädyn tähtipölyksi leijailemaan ikuisuuteen.
Miksi onnellisuus olisi tavoittelemisen arvoista? Onnellisuus on minun - tässä hetkessä tapahtuvan maailmankaikkeuden ilmentymän - pyrkimys johonkin. Miksi minun kannattaisi pyrkiä mihinkään? Onnellisuus muuttaa toimiani, joka vaikuttaa toki koko maailmankaikkeuteen. Mutta maailmankaikkuden kannalta on samantekevää olenko onnellinen vai onneton. Kaikki vain on.
Miksi minun kannattaisia huolehtia? Miksi pelkään itseni tuhoutumista, joka kuitenkin lopettaa jossain vaiheessa ilmenemisensä? Miksi pelkään? Mitä pelkään?
Pelkään, että kun olen kuolemassa, totean että elämä olisi pitänyt elää toisella tavalla. Olisi pitänyt tehdä niin tai näin, tai miksen nauttinut asioista enemmän, ja tein tuonkin virheen. Mutta mitä sitten? Lopputulos on sama. Kuolen, lopetan ilmentymiseni. Vaikka kärsisin ja huutaisin tuskasta, lopputulos on sama. Jos kuolisin rakastettuna, lopputulos on sama. Lopetan ilmentymisen.
Miten eroaa kärsimys rakkaudesta? Miksi toinen on parempi kuin toinen? Siksi, että ihmisenä annan niille merkityksen. Mutta miksi antaisin? Miksi antaisin, kun ne kumpikin ovat samaa, ilmentymää, tapahtumien nousua ja laskua.
Olen tyhjä. Ymmärrän, etteivät asiat oikeasti merkitse.
Mietin mitä kannattaisi tavoitella. Ei mitään.
Asiat ovat. Minä olen. Siinä se.
