juu minä olen.... Rimpsi kertoi kyllä pätkän minun elämästäni... Itselläni on sama ja koen sen jo ärsyttäväksi ongelmaksi. On kaluttu läpi ties miten monet paikat ja tapahtumat missä voisi ystävystyä, mutta kun vaan ei niin ei.
Paljon puhun minäkin ihmisille, joten ei ole siitä kiinni että vetäytyisin vain jonnekin nurkkaan mistä minua ei kukaan huomaisi.. On surullista katsoa vierestä kun itse yrittää kaikkensa, mutta muut vain tutustuvat ja saavat ystäviä, mutta omalle kohdalle ei vain tule... En tosiaankaan sitten tiedä, että onko omat juttuni niin outoja (minun sitä tajuamatta), että porukka ei sen takia välitä seurastani? :O Mielestäni kuitenkin puhun ihan peruskohteliaita, kyselen vähän taustoja, työpaikat, opiskelu paikat... sellaiset perusjutu
(onko tässä vika, pitäisikö heti ensimmäisenä kertoa omaavansa vaikka tatuoinnin perseessä?
)
Nautin yksin olemisesta ja se on minulle elin ehto, mutta olen nyt 21 vuotta ollut enemmän tai vähemmän yksin, ja jos/kun tunnen oloni yksinäiseksi minulla ei oikeasti ole ketään jolle voisin soittaa ja saada seuraa. Tähän olen nyt kystä kyllästynyt!
Sillä paras ilo on jaettu ilo!
Kyllähän tässä pidemmän yksinäisyyden ja yritysten jälkeen alkaa epäilemättä miettimään, että onko se vika itsessään ja mitä teen väärin? Ja kun tähänkään ei saa keneltäkään apua tai vastausta...
On minullakin niitä ihmisiä joita voi moikata tuolla kaupassa, mutta se mitä kaipaisin seuralta olisi se jolle voi puhua murheista, mutta jonka kanssa voi nauraa maha solmussa, eli siis että olis se saman henkinen.
Anteeksi tämä oli nyt tällainen vähän negatiivissävyinen kommentti, mutta alan olla kyllä rehellisesti jo kyllästynyt tähän... Neuvoja ja vinkkejä saa kyllä antaa
Ja parasta olis jos joku tulis juttelee! Syvällisiä keskuteluita en karta enkä pelkää
