Kristinuskoa käsitteleviä viihteellisiä pohdintojani ja joitain merkitsemättömiä lainauksia yksityiskeskusteluista. Kirjoitan ajankuluksi hiukan kipeänä. Muhun iski angiina ja sain eilen antibiootit.
Enkuks sanotaan että "have faith" ja jos sitä on niin sitte menoks. Sit sanotaan "believe", ikään ku naruun menit. Viimeseks "rely", että oljenkorsi on käyttämättä.
Jos tää viimeinen rely toteutuu, niin kaikki pohdinta on puhtaasti viihteellistä ja lopulta me ollaan turvassa tässä kyseenalaistamattomassa.
Sitten meillä on terve epäilys. "doubt". Lapsena me ollaan kuultu monenlaisia tarinoita eri auktoriteeteilta ja opittu itsekkin hakemaan yksisilmäisesti tietoa joka tukee jo omaksumaamme käsitystä. Se on psykologista. Kun intuitiivisesti uhkapeluri on valinnut hevosensa, hän tahattoman tarkoituksellisesti etsii ne näkökohdat jotka tukevat olettamusta tai uskoa. Sama mielenkiintoinen ilmiö tapahtuu ilmastonmuutosta, historiaa tai uskontoa ja minkä tahansa todenperäisyyttä tai oikeellisuutta arvioitaessa. Samalla hetkellä kun syntyy epäilys, syntyy tietynlainen herääminen. Pysähtyminen.
Tässä pysähtymisessä on rukous.
Hetkellä jona menetämme uskomme, me jäämme kiinni itsellemme. Tässä on vapauttava anteeksiantomme, askel maailmasta toiseen. Oikeudesta armoon, niin kuin kristilliskielellinen kulttuuri sen voisi ilmaista. Nyt ne asiat, joihin ennen olisimme intuitiivisesti reagoineet jo valmiilla tavalla eivät enää oikeuta eikä aiheuta meissä sitä mikä ennen pysähtymistä oli näyttänyt välttämätöntä.
Ajatellaan että olen jo heittäytynyt koko elämäni kanssa virtaan, joka determinoidulla tarkkuudella ja varmuudella tulee kuljettamaan minut kohtalon lukkoonlyömää reittiä päätepisteeseeni. Se on joukko valintoja, jotka asettavat yhä ahtaammat ja ahtaammat ehdot niitä seuraaville valinnoille, kunnes polkuni helvettiin on kivetty niillä kuuluisilla kivillä, joihin on kaiverrettu "muutakaan en voinut".
Tässä virrassa kuitenkin pysähdyn. Missä ikinä olenkin, joko minä pysähdyn tai tulen liian raskaaksi virran viedä. Ja minuun takertuu toinen vuolaampi ja vahvempi, kunnes se ei enää mahda minulle. Kunnes minä häviän. Kristillisen kulttuurin keskeinen teema on että juuri tässä Jeesus voitti maailman.
Toinen teesi jolla oon joskus viihdyttänyt itseäni on kysymys kielestä. Ajatus on yksinkertainen. Ja äärimmäisen vaarallinen.
Kieli on keino välittää informaatiota. Maailmaa ei ole, ei ainakaan tässä, mutta informaatio siitä on, ja tästä informaatiosta me muodostamme aistikokemuksemme. Samalla kun alamme purkaa tätä koodia ja kuva maailmasta selkiytyy, me lausumme itseämme tähän maailmaan.
Luomiskertomuksessa jumala nimenomaan maailman luotuaan, pyysi meidät luomaan kuvan itsestämme. Ehkä hän ei olisi voinutkaan itse luoda sellaista jolla pitää olla vapaa tahto. Broken dilemma in da way
Sitten me mentiin tulemaan tietoiseks hyvästä ja pahasta, ja kovasti meitä hävetti. Häpeä. Murtaudun nyt ulos klassisesta kristinuskosta.
Nyt voin kirjoittaa mitä vaan kukaan ei lue tänne asti. Pippeli, pimpsa!Johannes aloittaa evankeliuminsa sanoilla:
alussa oli sana "logos", ja se sana oli jumalan tykönä ja jumala oli se sana.
Eiköhän näillä riveillä tullut jo kirjoitetuksi tarpeeksi. Ehkä kaikki tosiaan on niin hyvin kun voi olla. Sinun nimesi on kaunis, kun sanot sen oikein.
