Vanhenemisesta - 1

Mun mielestä vanheneminen on jännää. Tarkkailen muutoksia tässä fyysisessä astiassa jota kehoksikin kutsutaan, ja nauran niille. Mun on hirveen vaikeeta välillä yrittää eläytyä niiden ihmisten ajatusmaailmaan jotka leikkelevät itsensä hirviön näköiseksi yrittäessään estää ihoa roikkumasta. Itse suunnittelin että sitten kun rypistyn tarpeeksi, muutan keskelle metsää röllinmökkiin. Hankin sinne kesyn korpin, itselleni tuhkanharmaan kaavun ja hiippalakin sekä jättikokoisen mustan rautapadan. Sitten keräilen rohtoyrttejä ja keittelen taikajuomia. Hyvällä tuurilla ehdin siihen mennessä oppia yhtä sun toista mitä metsämökin noidan tuleekin tietää. Vanheneminen on ymmärrykseen kasvamista kun sille antaa tilaisuuden eikä tappele vastaan!

Ajan kuluminen ei kiusaa minua, sillä olen antanut itselleni jo anteeksi, vaikka en ikinä saisi aikaiseksi mitään. 
Se oli kyllä todella helpottavaa.

Iän karttumisen olen tähän asti kokenut vain positiivisena asiana. Jotenkin ajattelen, että jollei koko ajan tunne elävänsä elämänsä parasta aikaa, on ehkä jotain mennyt pieleen ja korjausliikettä tarvitaan. Se, että kasvaa ja kehittyy koko ajan suuntaan, joka tuntuu itsestä oikealta, estää sen, että ajan kuluminen tuntuisi negatiiviselta asialta. Onhan koko ajan matkalla kohti parempaa!

Vanheneminen ei ole vielä tuonut mukanaan mitään kovin suuria fyysisiä muutoksia, paitsi ulkonäöllisiä, kuten harmaantuvat hiukset. Enemmänkin vuosien kertyminen vaikuttaa siten, että tulen jatkuvasti aina vain tietoiseksi elinajan rajallisuudesta - varsinkin, kun sukuni miehet eivät ole tavanneet olla erityisen pitkäikäisiä.

Väkisinkin joutuu hyväksymään sen tosiasian, ettei mitenkään ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi. Ei tämä tietoisuus tuo epätoivoa tai ahdistusta, mutta ehkä aika ajoin jonkinlaisen arktisen melankolian.

Toisaalta on hirveän vaikeaa sanoa, mikä olisi sellainen asia, jonka ehdottomasti haluaisi vielä saavuttaa. Minä olen tavannut ajatella niin, että jos ottaa huolehtiakseen jostakin elävästä olennosta, kuten lapsesta tai lemmikistä, se ohittaa tärkeysjärjestyksessä kaiken muun. Nyt minulla on kaksi kissaa, joten niiden tarpeet ovat lähinnä sydäntäni. Tänään, huomenna, päivästä päivään.

Näin kirjoitin, kun täytin 33 vuotta:

"Monet tämänikäiset ovat jo tuhottoman vanhoja. He sanovat, että aika kuluu aina vain nopeammin, elämässä ei tapahdu enää entiseen tapaan muutoksia paitsi ehkä lapsen syntymä ja blaa-blaa-blaa. Minulla ei ole lapsia, puolisoa, koiraa, omistusasuntoa, autoa tai vakituista työpaikkaa. En ole saavuttanut MITÄÄN. Ja se on IHANAA! Kaikki on yhä edessä! Olen tukevasti siinä elämänvaiheessa, jossa muutoksia tapahtuu pään sisällä niin jatkuvasti, ettei aika käy pitkäksi tai lyhyeksi."

Oho! Tuo lainaushan voisi olla suoraan omalta näppikseltäni, vaikka hieman nuorempi olenkin.

Vanheneminen ei pelota. Tunnen olevani nyt kolmekymppisenä paljon itsevarmempi, onnellisempi ja tasapainoisempi kuin kymmenen vuotta sitten. Vaikkei mulla koskaan ole ollut halua perustaa perhe, kiirettä löytää vakituinen työ tai ottaa asuntolaina, nuorempana se, mitä muut ajattelevat ja paineet siitä, mitä missäkin iässä olisi jo pitänyt saavuttaa, vaikuttivat muhun.