Avautumista - 25

Ai vitsi kuinka pidänkään ihmisistä joiden elämän suurin ongelma on se, ettei isi osta uusinta iPhonea tai iPadia.

Haluan vaan että asiat muuttuisi jotenkin! Haaveilen että tulisi jonkinlainen vallankumous tai jotain. Mutta kun lukee uutisia ja katselee ympärilleen, niin eipä taida mitään tulla. Paitsi ehkä joidenkin persurasistien vallankaappaus...

Minulla on samansuuntaisia tuntemuksia, mikä itseänikin surettaa ja ahdistaa suuresti. Mitä enemmän saa tietoa ja mitä enemmän näkee nykyajan elämää, sitä ahdistuneemmaksi olo muuttuu. Tahdon pois tästä oravanpyörästä.

Elämäni on hyvin erilaista kuin tavallisella suomalaisella työssäkäyvällä ihmisellä. Minä asun hippikommuunissa, katselen maailmaa aivan eri näkökulmasta ja käyn töissäkin vain osa-aikaisesti (oma valintani). Vaikka rahaa on vähemmän kuin koskaan, olen silti onnellisempi kuin koskaan aiemmin.   Yritän pysytellä jatkossakin mahdollisimman kaukana kilpailukykyä, talouskasvua sun muuta skeidaa korostavista piireistä.

Ole kiltti, Johnnyboy92, äläkä lähde täältä minnekään. Sinulla on paljon hyviä ajatuksia ja varmasti paljon vielä annettavaa tälle keskustelupalstalle.

Olen viimeaikoina kokenut olevani jotenkin todella vihainen.

Mielenkiintoista, että tämä tapahtui juuri nyt (eilen 2.5.). Itse kävelin kaupasta kotiin vilkkaasti liikennöidyn tien vartta pitkin ja minua ärsytti niin kerta kaikkiaan ihan kaikki. Siis kaikki, miten ihmiset ovat sellaisia ja tällaisia ja miksi yhteiskunta ja maailma on sellainen ja tällainen ja miksei mistään voi enää nauttiakaan, kun aina tulee mieleen, miten paljon enemmän siitä nauttisi jos ei asiaan liittyisi millään lailla mitään ihmisten idioottimaisuus- tai yhteiskunnan riisto-alistus-näkökulmia. Tms.

No, siinä sitten yhtäkkiä oivalsin, että kaikkein eniten ärsyttää se että ärsyttää. Miksen sitten lopeta sitä ärsyyntyneenä olemista, kun en tässä hetkessä voi muuttaa toisia ihmisiä enkä yhteiskuntajärjestelmää? Yhtäkkiä siinä kävellessäni vain käänsin sen ärsytyksen pois päältä. Huomasin käveleväni ihan tyynenä ja tyytyväisenä sitä keväistä tietä pitkin, liikenne pauhasi ohi pelkkänä surrealistisena taustaäänenä ja kaikki omat uhmani, vimmani ja täyttymättömät intohimoni katosivat. Sain erinomaisen fiiliksen koko iltaan, kun ymmärsin, että minähän pystyn tähän edelleen! En ole oman puolipakonomaisen maailmanparannusvimmani vanki, vaan oma inhimillinen itseni sen hyörinän ympäröimänä. Ja on parempi lähtökohta koettaa tehdä jotain sille hyörinällekin, jos on ensin vapauttanut siitä itsensä. Tämä on sikäli hassua, että olen ihan viime aikoinakin kyllä puhunut tuota näkökulmaa, mutta se on ollut "parantaja, paranna itsesi" -tilanne, ei voi mitään.

Välinpitämättömyys, kaupallisuus, turistirysät.

Olen pyöräillyt todella paljon nähdäkseni nykyisen asuinmaani hienoimpia paikkoja ja eilinen reissu suuntautui hieman turistivoittoisammalle alueelle. Käteen ei jäänyt kuin paha mieli. Kaikki kuvankauniit paikat olivat turistikohteiden välillä ja rysien väenpaljous ahdisti. Tiedänpähän jatkossa pysyä poissa noilta seuduilta, pelkkää kuraa!

Autoin erästä naista nostamaan pyöränsä kun oli sen kaatanut. Päällä paljon painoa, reissussa kun oli, eikä saanut sitä yksin ylös. Vieressä, alle 2 metrin päässä, meni lammaspolku jota pitkin ainakin sata turistia kerkesi mennä naisen ohi ennen kuin itse paikalle kerkesin (paikka oli mutkan takana joten todennäköisesti vielä enemmän ihmisiä meni ohitse).

Matkalla kotiin häiritsin erään varakkaamman pariskunnan junailua tuoksumalla hieltä, voi sitä nyrpistelyn määrää. Olisivat menneet muualle istumaan, se paikka oli tarkoitettu pyörien kanssa matkaaville ja päivän pyöräilyn jälkeen saattaa hieman tuoksahtaa. Onneksi heidän jälkeensä tuli paikallinen pultsari kertomaan hyviä juttuja elämästä, vaikka välillä hieman kommunikaatio-ongelmia olikin.

Olen kännissä joten juttu voi olla sekavaa...

Oon vaan niin hiton surullinen... oon kai ollut liian kauan yksin. Aina välillä tulee näitä hetkiä kun kaikki tuntuu olevan sekavaa ja kaatuvan päälle. Tuntuu että oon niin surullinen että voisin kuolla. Jokin sisällä vaan huutaa apua. Huutaa että kumpa joku rakastaisi mua ja kertoisi sen. Kumpa kohtaisin sen jonkun kenen kanssa voisin tuntea jotain todellista rakkautta ja hellyyttä.

Nyt en vaan tiedä miten jatkaa. Kaikki tuntuu ylivoimaiselta. Pitäisi tässä lukea yliopiston pääsykokeisiin ja kaikkea, mutta jotenkin tuntuu että yksinäisyyden, sulkeutumisen ja eristäytymisen tuoma ahdistus käy vaan liian suureksi. Jotenkin tuntuu että vuosikausien kipu tuntuu kaikki juuri nyt. Luulen että hajoan ihan täysin... Ekaa kertaa pitkästä aikaa on sellainen olo että selviänköhän tästä elossa?

Oon kai vaan liian pelokas ja herkkä. Jossakin vaiheessa meni kyky luottaa muihin ihmisiin. Ehkä syynä oli ensirakkaus ja se miten se juttu päättyi tai jotain... En vaan ole pitkään aikaan pystynyt avaamaan itseäni muille. Edellisellä työpaikallakaan en oikein tutustunut kehenkään, vaikka olisi ollut mahdollista. Pysyin etäällä, henkisesti. Olin vaan mukava muille, mutten kertonut itsestäni mitään tai ollut oma itseni. SItä mun elämä on ollut viimeiset 8 vuotta. Piilottelua. Kerran avasin itseni ja sydämeni eräälle ja se päättyi ikävästi. En kai kestä jätetyksi tulemista oikein hyvin. Siitäkin on jo 3 vuotta... Ja vieläkin sattuu.

Haluisin vana löytää jonkun tien millä tää kaikki loppuisi. Ehkä haluan vaan kuolla pois, joskus tuntuu että kaikki kipu on vaan niin liikaa. Niin paljon ettei vaan kestä. Oon tunteunut fyysistäkin kipua, mutta se ei ole mitään verrattuna tähän. Tää on helvetti. Tekisi mieli viiltää reikä rintaan ja repia sydän ulos, jos sitten kipu loppuisi.

En tiedä mitä tehdä, minne mennä... joka paikassa on vaan kipu vastassa.

Olisikohan kuoleman paikka jo?

Olisi niin kiva, jos kaverit joskus kysyisivät minulta miten menee, tai ihan vain, no, juttelisivat muuten vain. Jostain syystä kaikki ottavat yhteyttä silloin, kun jokin on hätänä ja tarvitsevat olkapään, jota vasten itkeä. Ei siinä, totta kai haluan olla tukena, mutta jos ei koskaan muuten ota yhteyttä kuin kertoakseen huolistaan, niin onko se nyt ihan oikein?

Hypocrite... mitä kuuluu?


Olen huomannut ihan saman asian. ja hoksasin myös, että Kun keskustelee jonkun kanssa, esim. Kaverin, he mielellään kertovat mitä heille kuuluu ja mitä ovat tehneet. Sitten kun minä kerron kuulumiseni, kommentti on suurinpiirtein, että*kiva* sitten kyseinen henkilö vaihtaa taas puheenaiheena itseensä.....

Oletteko muut huomanneet/kohdanneet saman....?

Mussa on vaan jokin niin perustavanlaatuisesti väärin. Enkä tiedä mika se on...

Anna nyt ystävä hyvä tilaisuus sille, että jonain lähitulevaisuuden päivänä tiedät mikä se on, otat asian haltuusi ja korjaat sen.