No siitäpä on aikaa ku viimeks tuli käytyä tällä foorumilla. Facebookin henkiset ryhmät on vieny kaiken huomion. Tuli kumminki juttua aamusta ja ajattelin jakkaa sen tännekki. Jos yksiki hymy, pieninki valonpisara irtoaa sulle, ajatus oli sen arvonen. Kiitos
Rakkaat Valo-Viivit ja Enkeli-Eerot. Keskuudessamme myllää epidemian lailla kiusaus nimeltä Rutinoituminen. Mielihalujen juurakot valtaavat paratiisin niittyjä muutosten tuulten puhaltaessa. Heikoimmat pitelevät hatuistaan samalla kun vahvimmat veistelevät maailmankuvaansa mantelimassasta. IHV (Itsestäänselviksi havaitut näkemykset) epidemia on sekä rakentavan keskustelun, että sydänkeskukseen yhdistäytymisen kannalta hidastava tekijä jonka vain minä voit muuttaa. Asia on kupla, muttei heinänsuopaa ilman neulaa.
Otanpa lasin vettä hanasta. Vettä joka virtaa läheisestä joesta pitkien putkiviidakoiden kautta suoraan parin metrin kävelymatkan päähän. Muutamassa sekunnin sadasosassa lasi on täynnä vettä. Se on ittestäänselvyys. En jää miettimään mistä vesi tullee ja mitä se on, jano on kaikonnu. Pieni nälänpoikanen murisee vattassa ravinteita itkien, päätän ruokkia sen. Avvaan suuren kaapin johon on mahollistettu tasanen kylmä ilma jotta ruuat säilyy hyvinä pitempään. Nostelen hyllyiltä salaattia, tomaattia, kurkkua, rucolaa, pinaattia ja jotain salaattia jonka nimeä en muista ja josta en oo koskaan aikasemmin kuullukkaan (Tomppa 1 ja dementia 0, se oli Mangoldi!). Otan purkin tonnikalaa mukaan. Mitähän sitä vielä lisäis, mietin. Vois laitella ituja kaveriksi, päätän suuren valikoiman edessä. Tänään vois tarvita vähän virtaa aamuun, joten nappailen pari toiselta puolelta maailmaa käsin poimittua, luomusti kasvatettua ja ravinteita pursuavaa raakakaakaopapua sellasenaan. Pilkon eri puolelta maailmaa roudattuja aineksia lautasella, haarukoin Toyota-maan kalastajien myrskyjä uhmaten kalastaman tonnikalan sekaan ja koristelen bioenergiaa sykkivillä herkullisilla iduilla. Kiittää muistan toki aineksista, sen on oppinu, mutta huomaan mielensävystäni, että nyt on iskeny rutinoituminen sen suhteen.
Kuinka unohtaa ittensä linnun lauluun. Kuinka muistaa ittensä tähden lentoon.
"Joo kiitos kiitos ja kiitos, mässyn mässyn". Kiittelen lautasella koreilevasta herkullisesta ateriasta ja asetan modernin haarukaksi kutsumani harppuunan metsästysviettipäissäni hyökkäysvalmiuteen. Tässä vaiheessa syttyy himmeä, järjensukuinen hehkulamppu rätisten aivolohkojen välissä. Onko näin, että oon päässy erkautumaan oleellisuudesta omien kasvupaikkojen synnyttämien kollektiivisten "realiteettien" paineiden valossa jotka saa energian keskittymään entäjossiin ja kunsitteen tämän vallitsevan hetken, joka on kaikki mitä on, sijaan?
Rutinoituminen tuntuu olevan ku ruostumista. Mieli sopeutuu ja tottuu tiettyihin asioihin. Asioiden kiillottaminen ittestäänselvyyksien ruosteesta lakaisee elämän leikkikentältä tilaa ihmeille. Itteensä meneminen, juuritason puhdistaminen ja hoitaminen saa elämän puun kasvamaan, kiitollisuus ravitsee, ja onni on sen hedelmä. Ihme on olettamisen tuolla puolen. Jokainen meistä on ihme, elämä on ihme. Jos joku sanoo ettei hälle tapahdu ihmeitä, hän ei näe ihmeitä. Jokainen hetki on ihme itsessään ja on punottu kirjavin langoin, rakkaudella.
Kiitos tästä päivästä. Kiitos näistä elämän pienistä ihmeistä joita saan käyttää itseni ihmeen, temppelini ravitsemiseen. Kiitos siitä rakkaudesta joka on osa mun elämää ja jolle avaudun hetki hetkeltä enemmän. Kiitos ku saan tänäki päivänä olla, olla hyvin. Herätä kaunis ja valoisa olento, jonka kanssa todistan rakkauden ihmeitä, kainalosta ja nukahtaa samalla tavalla. Kiitos puhtaasta ilmasta jota hengittää, puhtaasta vedestä jota juoda, puhtaasta ruuasta jota syödä. Kiitos ku saan kokea ja opin näkemään jatkuvasti enemmän kaikkia näitä elämän ihmeitä. Kiitos ku olen, kiitos ku olet. Kiitos Elämä. Kiitos, Kiitos ja Kiitos <3
