Meillä oli aamulla tosi kiusallinen riita. Olin ihan hirveän paska... Mä oon ihan kipeä päästäni. Annoin taas vainoharhaisuudelleni vallan ja syyllistin mun poikaystävää mustasukkaisuudesta. Mulle tulee tänne kaveri perjantaina ja mä oon kuvitellu et poikaystävä ei tykkää asiasta. Kahvilassa kun kerroin että mulle tulee kaveri tänne perjantaina, poikaystävä jotenkin vakavoitui ja sitten se meni ulos odottamatta minua. Musta tuntui että hän haluaa olla perjantaina minun kanssani eikä siedä sitä että minulla on jotain muuta. Mua alko ahdistamaan asia ja aloin itkeä. Sitten poikaystävä lohdutti ja vakuutti että on ihan ookoo että oon välillä kaverin kanssa. Sitten asia annettiin olla jonkin aikaa. Eilen illalla poikaystävä mietti että mitä hän tekisi perjantaina ja ehdotti jopa että tulee perjnatia yönä tänne. Sanoin että ei. Poikaystävä jätti silloin unipillerin ottamatta ja sano mulle että nuku vaan. Nukuin. Aamulla poikaystävä valitti ettei saanut unta kuin vasta kolmen aikaan. Rupesin ajattelemaan, että hän haluaa saada minut syylliseksi huonoihin yöuniin, koska en halua olla hänen kanssaan perjantaina. Koska sellaista mun entinen poikaystävä teki: Syyllisti mua kiduttamalla itseään! Jos en ollut exälle antanut tarpeeksi huomiota, hän meni lattialle nukkumaan koska "Mä oon niin huono ihminen etten ansaitse olla sun vieressä" ja aina kun menin ulos ilman häntä niin hän viilteli tai uhkasi tappaa itsensä. Se oli kamalaa! Se tyyppi teki mulle itsestään vankilan! Se on jättänyt muhun todella syvät haavat ja kamalan epäilyn, että mut halutaan omistaa. Sanoin tänä aamuna mun poikaystävälle että "Vaikka sä jätät nukkumatta vaikka kuinka monta yötä, mä en silti ole sun kanssa perjantaina!" Mun poikaystävä järkytty ja hämmenty. Se oli tosi loukkaantunut ja huusi että "Eiks tää asia käsitelty jo?", "Etkö sä ikinä usko etten koita manipuloida sua?" ja "Mä en oo samanlainen narsisti kun sun exä oli". Sitten se rupes itkemään, kun siltä tuntuu kuin tulkitsisin jokaisesta hänen liikkeestään ja sanoistaan jotain mustasukkaista. Sitten mä kaduin ja yritin lohduttaa ja pyytää anteeks. Me sovittiin, mutta kummallekin on jääny epämukava olo ja pelko että tämmöset asiat jatkuis.
Mä jatkuvasti vaan mietin, että oonko mä vainoharhainen vai onko mun pelolla jotain perää. Onko mun poikaystävä omistushaluinen ja manipuloiva? Ei se tähän mennessä ole ihan kamala ollut, mutta entä jos se pahenee? Ainakaan tämä ei halua heti muuttaa yhteen ja mennä naimisiin niinkuin edellinen. Eikä ole soittanut yhden illan aikana 10 kertaa jos olen ollut jossain. Eikä hän ole soittanut mun isälle ja tarkistanut että oon äidin ja isän luona niinkuin olen sanonut. Tällaista mun edellinen teki. Eikä nykyinen ala murjottamaan kun juttelen toisille ihmisille. Mutta tuo mun kahvilaan jättäminen pistää epäilyttää ja jatkuva jankkaaminen mitä ihmettä hän tekeekään perjantaina kun hän ei ole mun kanssa. Ja joskus olin siskon luona viikonlopun ja kun tulin takaisin, hän oli viillellyt ja kova vakuuttelu ettei johtunut siitä että olin siskon luona.
Jos mä oon vainoharhainen, niin miten pääsisin kondikseen? Mä haluan luottaa mun poikaystävään, mutta pelkään että parin vuoden päästä löydän itseni jostain vitun keittiöstä miettimässä että "olisi kiva nähdä ihmisiä ilman että miehelleni tulee siitä paha mieli"
Vaihdetaan: yksinäisyys vaikka tylsäänkin parisuhteeseen.
Kiitoksia jo etukäteen.
Okei, olen kiittämätön. Mutta minäkin olen ollut yksinäinen. Lapsena olin koulukiusattu ja jättäydyin sosiaalisesta elämästä kokonaan pois. Opettelin jonkinlaiseen seuraelämään vasta kun pääsin mielisairaalasta kotiin lääkityksen kera. Siitä lähtien sosiaalinen elämä on pyörinyt pääasiassa vain alkoholin ympärillä, koska todella iso osa ihmisistä näkee ihmisiä vain baareissa.
Mun pitää tajuta myös ettei tää oo mun poikaystävän vika pelkästään. Oon koko teiniajan ollut kotona pelaamassa pelejä ja piirtänyt. Koska mua on kiusattu niin paljon, niin koen oloni rentoutuneeksi vain kun olen itsekseni. Kaikki mun harrastukset ovat epäsosiaalisia. Ja pelkään kamalasti että nolaan itseni ja toiselta tulee kommentteja esim siihen mitä tykkään touhuta. Sitten vaan istun jäykkänä hiljaa. Viime perjantaina en kokenut itseäni yhtään sosiaaliseksi ja kun poikaystäväni tuli tänne, niin olin todella hiljainen. Ahdistuneena mietin vain mistä voisin yrittää jutella, kun ei tullut mitään mieleen. Vaikka me ollaan seurusteltu jo vuosi mulla on sosiaalisia paineita jopa mun poikaystävän seurassa.
Auringon:
Mun pitää ajatella sen verran realistisesti, että mun pitää vuokra maksaa. En missään tapauksessa luovu tuista ja rupea väsäämään käpyporoja. Haluan kouluun ja oikeisiin töihin. Uskon, kun pääsen kouluun, niin asiat alkaa helpottaa. Olen miettinyt myös vapaaehtoistyötä/toimintaa. Nyt olen työkuntouttavassa.
Haluaisin myös perustaa puutarhan, mutta asun kerrostalossa.... Eniten kaipaan nimenomaan ulkoilmaa, ja poikaystävä valittaa usien että kaikkialle on niin pitkä matka kävellä. En haluaisi painostaa toista ulos. Oon miettiny kans, voinko itse käydä kunnon kävelyllä sillä aikaa kun hän jää asuntooni hengaamaan. Pelkään vain onko se outoa ja epäsopivaa? Tykkään kesällä skeitata välillä ja pelkään että mun poikaystävällä on vaan tylsää kun mä leikin laudalla ja se vain katsoo. On sellainen olo etten osaa viihdyttää häntä. Ei hän varmaan vaadikaan että viihdyttäisin koko ajan, mutta on koko ajan pelko että mun kanssa on tylsää ja ehdotan aina vääriä juttuja.
Poikaystävä hämmentyisi jos pyytäisin pestä hänen kätensä vessankäynnin jälkeen. Ei se tajuais mitä järkeä siinä on tai... minä en ainakaan tajua.
Ja ajatus että mun poikaystävä tappais jonkun on tosi epärealistinen mielikuva. Eilenkin hän korosti että ei oo nyt aikeissa tehdä mitään, mutta silloin jos hänellä ei ole enää mitään kuten ei edes kattoa pään päällä. Hän on ollut monta vuotta syvästi masentunut, koska hänellä on ollut todella raskas lapsuus ja perhe on todella hajanainen. Hänen ystävätkin ovat vaihtuneet koko ajan ja häntä masentaa kun ei ole ollut pysyviä ystävyyssuhteita.
Kiitos oluthiiva-vinkistä. En ole ennen kuullutkaan tuollaisesta, mutta on ehkä kokeilemisen arvoinen. Poikaystävä kärsii anemiastakin. Minullekin voisi tehdä hyvää. Mutta fyysinen koukku viinaan on varmaan jo helpottanut, kun hän ei ole ryypännyt ainakaan puoleen vuoteen. Henkinen riippuvuus voi olla vielä olemassa, koska poikaystävä haluisi olla kuin muutkin (eli kännissä) ja hän ikävystyy kun muut juopuvat. Minäkin ikävystyn, mutta kestän muiden kännin paremmin, eikä mulle tule sillon yhtä helposti ulkopuolinen olo.
Mun henkilökohtaisen kokemuksen pohjalta oon sitä mieltä, että jos tavotteena on lopettaa överiksi mennyt dokaaminen niin pitää vaihtaa kokonaan ympäristöä. Mul oli aiemmin semmonen tilanne et poikaystävä dokas niin paljon et meni jo alkoholismin puoleks ja siinä samassa mäkin dokasin, mitäs muutakaan. Mutta mulla käänty kuppi nurin kolmen vuoden jälkeen ja tajusin ettei tää oo sitä mitä mä haluun elämältä. Aika huonoon kuntoonhan se vetää fyysisesti ja psyykkisesti jos läträä liikaa alkoholilla. Jätin poikaystävän (en tarkota että sun tarvii!) ja samalla taakse jäi kaikki tyypit kenen kanssa oli tottunu hengaamaan (lue: ryyppäämään). Aluks oli tosi vaikeeta kun tuntu ettei oo ketään kavereita kun ei ollu pitäny yhteyttä muihin, mut kyllä se elämä siitä kummasti selkeni ja kivoja asioita alkoi tapahtua ja nyt elämä hymyilee taas. 
Vapaa-ajan viettokin muovautuu kyllä, kun lähtee vaan tekemään sellasia juttuja mitä rakastaa ja mistä tulee hyvä fiilis. Mulla tossa loi aluks ongelman just raha, koska esim. hevoset on mulle tosi tärkeitä, mut ratsastustunnit maksaa hunajaa niin en voinut niistä enää edes haaveillakaan kun pitäis ite maksaa koko lysti, mut tein kompromissin ja tarjoudun auttamaan ilmaseks tallitöissä ja hevosen hoidossa niin kummasti sekin asia ratkes. Pahimpaan tekemisen puutteeseen voi aina esim. käydä vaan kävelyllä (auttaa selvittämään päätä ja rentouttaa) ja katsoa vaikka sen jälkeen elokuva (saa ilmaseks kirjastosta). Maailma on myös täynnä hyviä kirjoja.
Sun poikaystävän olis hyvä saada tunteensa käsiteltyä, varsinkin jos tulee noita kunnon purkauksia. Noi kilarikännit on musta merkki siitä, että alkoholi kannattaa tosissaan jättää minimiin ja yrittää selvittää omaa päätä ja sisäisiä solmuja. Puhuminen ja aika varmasti auttaa ja veikkaisin et joku liikuntakin ois hyvä tapa purkaa levottomuutta yms. auttaa tuntemaan itteensä paremmin. Ylipäätänsä tasapainoinen elämä (hyvä ruoka, kunnon yöunet, liikunta, mielekäs tekeminen vapaa-ajalla, tarpeeks sosiaalisuutta ja vastapainoks tarpeeks omaa aikaa jne) auttais varmasti paljon mielenterveysongelmiin. Sit ois hyvä varmistaa ettei vaan oo mikään vitamiinin (esim. D) puutostila jos on mieli maassa kokoajan. Sit ois hyvä ymmärtää, ettei itsesäälissä kieriskely ja ittensä hirttämisen suunnittelu tee muuta ku pahenna jo entisestään pahaa oloa. Tottakai saa olla surullinen ja suuttua, eikä toista saa sillon vähätellä (sillon ei aina oo oikee hetki sanoo et lopeta toi itsesäälissä rypeminen yms.), sillon pitää yrittää olla vaan tukena ja yrittää helpottaa toisen oloa. Ketään ei voi tietenkään pakottaa muuttamaan esim. elintapoja tai ajatusmalleja. Alkoholi on musta ehdoton ei jos on ton tyyppisiä ongelmia, joten ymmärrän jos sun poikaystävälläs tulee negatiivisia tuntemuksia siitä sisäisestä ristiriidasta mitä omat tavotteet ja ulkoset paineet tuo. Masentuneisuus voi varmaankin liittyä juomisen lopettamiseen, riippuu toki paljonko on aiemmin juonut. Musta olis reilua jos hän ei joutuis semmosiin tilanteisiin missä joutuu kattoo ku muut juo. Jos niitten kavereitten kanssa ei voi tavata muuten kun alkoholin merkeissä niin onko ne loppujen lopuksi niin hyviä kavereita? Tietävätkö he tästä tilanteesta? Löytyiskö sun poikaystävältä ees yks kaveri sun lisäks kenen kanssa hän vois hengata vapaa-aikana selvin päin?
Jos rakastat häntä niin oot tietenkin hänen tukena kohti parempaa ja aurinkoisempaa huomista. Jos teillä on rahaa ryypätä niin eiköhän sitä rahaa löydy välillä vaikka esim. elokuviinkin. Sekin on ihan kivaa ajanviettoa. Jos kyse on taas pohjimmiltaan muusta kun tästä kertomastasi ongelmasta, ettet siis enää nauti poikaystäväsi seurasta ja oot ihan totaalisen kyllästynyt häneen, niin se onkin jo toinen juttu. Sun täytyy vaan ite yrittää miettiä, että mikä susta tuntuu paremmalta - elää hänen kanssaan vai ilman häntä.
Joo en tiedä auttoiko tää nyt yhtään, mut tsemppiä teille kumminkin! 
Okei, tästä viestistä tuli valoisampi fiilis. Kiitos kovasti. Mietin vain että tarkoititko että meidän pitäisi muuttaa toiseen kaupunkiin? Mä tyykkään kun tässä kaupungissa asuu ainakin mulla muutama kaveri, äiti ja isä, sisko ja siskon poika.
Mun pitäis vaan uskaltaa enemmän ehdottaa asioita mitä vois tehdä. Pelkään liikaa et mun ehdotukset on paskoja ja sit ollaa vaa sisällä. Sitten mun pitää uskaltaa toivoa että poikaystäväkin löytäis joskus jotain pysyviä ystäviä. Oon surullinen kun sillä on vain yksi kaveri jonka luona se käy ja sekin on rasisti, jonka takia mun poikaystävä on vähä etääntyny siitä. Enkä jaksais olla sille myöskään ainoa ihminen tässä elämässä, kun sitten tulee näitä tilanteita että sitä harmittaa olla joku päivä itsekseen. Muista meidän kavereista ollaan alettu epäilemään ovatko he oikeasti hyviä kavereita, kun lupaavat ensin nähdä ja sitten peruu lupaukset. Ja ne menee ulos pelkästään ryyppäämään. Ja joo... Mietein kans et on tosi epäreiluu raahata poikaystävä paikkaan jossa ryypätään. Musta tuntuu vaan turhauttavalta jäädä pois kun muut näkee toisiaan ja ajattelee et on kivempaa ryypätä kuin olla ryyppäämättä. Sitten kun mulla on toi mustasukkasuuspelkokin...
Kun toinen tuntee olonsa masentuneeksi, se tarttuu helposti. Yritän olla syyttämättä toista, koska se vaan pahentaa asiaa. Mul on vaan tunne et mä oon huonoa seuraa jos toinen on masentunut vaikkei se toinen niin ajattelisikaan. Me kummatkin käydään terapiassa.
Nyt mietin, etten ole ehkä kyllästynyt häneen. En vain uskalla olla rento toisen seurassa enkä uskalla luottaa toiseen tarpeeksi. Tää aiheuttaa välillä voimakasta epämukavuutta toisen seurassa. Välillä samanlaista epämukavuutta esiintyy myös kavereidenkin seurassa, mutta se ei ole yhtä painostavaa, koska näen kavereita harvemmin. Poikaystävän kanssa ollaan viikossa kimpassa about 3 päivää. Koen painostavaksi sen että olen toisen seurassa herättyäni aamulla, päivällä ja nukkumaan mennessä illalla. Vaikka mulla muutama ilta aikaa olla itsekseni, niin olen tottunut aika paljon siihen että mulla on joka ikinen päivä edes vähän aikaa olla itsekseni.
