^
^
Mulla on kokemusta ihan samoista fiiliksistä, itsellä on auttanut tosi paljon, kun on selvittänyt syyn noille ajatusmalleille, että mikä ne on joskus laukaissut. Kukaan ei kuitenkaan synny ajatellen, että muut varmaan inhoavat minua, se ajatus tarttuu ihmiseen jossain kohtaa kasvua.
Varmasti meditaatio ja uusien ajatusmallien luominen ovat itsessään riittävän tehokkaita tällaisiin asioihin, mutta myös niiden ymmärtäminen voi antaa (lisä)voimaa päästä niistä ylitse.
Osaatko sanoa itsellesi, miksi saatat välillä ajatella, että muut ovat sinua vastaan? Löytyykö esim. lapsuudesta/nuoruudesta jotain tällaisia tilanteita? Ihmisellä ei tarvitse olla edes suuria traumoja, etenkin nuorena on altis kaikenlaisille vaikutuksille ja asioilla, jotka eivät aikuisen vinkkelistä tunnu isoilta, voi olla todella pitkäikäiset jäljet.
Olen ainakin huomannut, että kuva kehostani on sama kuin mikä se oli teini-ikäisenä, kun liikuin vähän ja olin todella paljon koneella. Nyt jälkikäteen kun olen nähnyt jotakin kuvia itsestäni, on ero aika dramaattinen. Mutta koen itseni edelleen epäviehättäväksi, enkä edelleenkään usko sitä vaikka moni ihminen on kehunut ulkonäköäni. Ajattelen, että se on jonkinlainen tapa, tai että nykyään näytän jo paljon huonommalta. Kiitos huomiosta, tarvitsee tätä pohtia tarkemmin.
Nyt illan aiheen kimppuun.
Oli hämmentävä meditaatio, kun huomasin sen vaikutukset niin selvästi sen jälkeen. Samanlaisia vaikutuksia on tullut vastaan todella harvoin, ehkä ensimmäisellä retriitillä ja joskus satunnaisesti. Ilmeisesti tuo rentoutuminen ja sen jälkeen asioiden tarkkaileminen toimii.
Viime aikoina on oma itse käsitteenä ollut pinnalla, ja tänään pohdin asiaa käytännön kautta. Olisin halunnut pyytää erästä henkilöä lounaalle tai treffeille lähiaikoina. Kuitenkaan en niin tehnyt ja pohdin syytä tähän. Asiaan vaikutti moni asia, mutta ehkä mielenkiintoisimpia ovat ajatukset itsestä.
Minulla on itsestäni jokin mielikuva, jota jatkuvasti ylläpidän. Se on konkreettisesti visuaalinen mielikuva, taustaprosessi, joka päivittää kuvaa omasta itsestäni tasaisin väliajoin. Ja mikä oudointa, uskon, että jollakin tavalla tämä mielikuva kuvaa sitä, mitä
muut ajattelevat minusta, tai miten he näkevät minut. Oma näkemys toisesta ihmisestä värittyy aina vahvasti oman ajattelumaailman, maailmankatsomuksen ja arvojen mukaan. On todella kummallista, että tämä mielikuva, minkä itse on itsestään luonut oman ajattelumaailman, maailmankatsomuksen ja arvojen pohjalta, sen luulee kertovan siitä, mitä muut ajattelevat sinusta. Todellisuudessahan tämä kuva kertoo vain siitä, mitä itse ajattelet itsestäsi! Suorastaan naurattaa, kun asiaa ajattelee.
Miksi sitten tämän mallin mukaan toimii, ja sitä kuuntelee? Yksinkertaiseksi siksi, että se on ainoa kuva, mitä itsestä on. "Itse" on pysyvä, vaikka se onkin jatkuvassa muutoksessa. Ei ole montaa eri itseä, vaan on yksi itse, joka muuttuu. Miellän itseni joko ystävälliseksi tai töykeäksi, kauniiksi tai rumaksi. Ei ole olemassa kahta minää, joista toinen on ystävällinen ja toinen töykeä. On minä, jonka pysyvyydestä on luonut kuvitelman. Jos satun olemaan joskus töykeä, vaikka miellän itseni ystävälliseksi, silloin kyseessä on poikkeus. On jonkinlainen, mutta se millainen on, muuttuu jatkuvasti. Voidaan sanoa, että on perusluonteeltaan jonkinlainen, mutta muuttuuko tuo luonne? Vuosien saatossa niin saattaa hyvinkin käydä. Ja millä mittapuulla itsensä kuvailee rauhalliseksi tai rauhattomaksi? Jos ajattelee olevansa rauhallinen, olisiko näin asian laita myös nunnaluostarissa, vai olisitko siellä rauhattomimmasta päästä? Olisitko silloin rauhaton vai rauhallinen perusluonteeltasi, jos käytöksesi ei muuttuisi?
Itse on monimutkainen ajatusrakennelma, jota ylläpitää jatkuvasti huomaamattaan. Tällä ajatusrakennelmalla pystyy hahmottamaan omia suhteitaan muihin, ja ennustamaan omien toimiensa vaikutuksia. Ongelma on siinä, ettei kuva itsestä ole objektiivinen. Itse työkaluna tuntuu toimivan hyvin asioiden ennustamiseen, koska silloin oma käytös muovautuu sellaiseksi, kuin itsensä mieltää. Jos kuvittelen olevani epäurheilullinen, helposti käyttäytyy niin, että itsestä tulee entistä epäurheilullisempi. Ja kas vain, kuva itsestä tuntuu ennustavan hyvin sitä, mistä pitää ja ei pidä, ja onko urheilullinen vai ei. Itse on itsensä toteuttava ennuste.
Huomaan, että ajattelen todella harvoin olevani hyvää seuraa. Että ihmiset nauttisivat seurastani. Tuntuu, että vaihtoehdot ovat, että ihmiset joko eivät pidä seurastani, tai kokevat sen neutraalina. Ja miten mahtaa käydä, kun olen ihmisten seurassa? Häpeilen itseäni, enkä uskalla avata itseäni ymmärrettävästä syystä. Ja entä treffeille pyytäminen. Tässä vaiheessa vastaus on varmasti ilmiselvä. Miksi ihmeessä pyytäisin ketään treffeille, jos koen, että kanssani ei ole mukavaa, ja koen, että olisin lähinnä häiriö toisen elämässä?
Tuntuu, että asian muuttamiseksi löytyy muutamia erilaisia lähestymistapoja. Yksi on minäkuvan muokkaaminen itseään kohtaan tekemällä ystävällisyysmeditaatiota. Toinen, mistä Kurrekin mainitsi, on näiden uskomusten lähteiden tutkiminen. Kolmas on näiden itseään koskevien uskomusten kyseenalaistaminen.
Mutta mikä on mielestäni kaikista mielenkiintoisin sekä jännittävin tapa tutkia asiaa, on alkaa toimimaan mieltään vastaan, mielestä välittämättä. Toimin jo nykyään toisinaan näin, ja se on todella mielenkiintoista. Mitä pidemmälle tässä uskaltaa mennä, sitä enemmän olo on kuin kulkisi heikolla jäällä, välittämättä jään risahtelusta, ja siitä, että mieli varoittaa jatkuvasti että pitäisi kääntyä takaisin. Mutta yleensä yhtään mitään ei tapahdu, joka jättää ihmettelemään.
Eräällä meditaatioretriitillä kysyin silloisen retriitin opettajalta, miksi hän sanoi ja teki eräällä tavalla retriitillä. Kysyin, että yrittikö hän saada aikaan tietynlaisia kuvaamiani vaikutuksia. Hän vastasi, ettei hän ajatellut mitä seurauksia hänen toiminnallaan olisi. Hän teki niin, koska hänestä tämä toimintatapa tuntui oikealta tavalta toimia. Vastaus oli minulle täysin odottamaton. Mutta hänen toiminnassaan oli kyse samasta asiasta, kun toimii mielestä välittämättä. Hän ei alkanut ajattelemaan mahdollisia seurauksia, tai sitä, millainen kuva hänestä itsestään välittyy. En kysynyt nousiko hänelle tällaiset ajatukset mieleen, mutta joka tapauksessa hän toimi piittaamatta seurauksista. Minkä mukaan hän sitten toimi? Nähdäkseni hän toimi viisaus ohjenuoranaan, hän tiesi, mikä polku johtaa onnellisuuteen. Onnellisuutta ei takaa se, että toiset pitävät sinusta. Onnellisuus on hyvin läheisessä suhteessa sen kanssa, että voit olla itse tyytyväinen omiin tekoihisi. Tietenkään tämä ei kaikkiin tapauksiin sovi, toisinaan on pakko laskelmoida omia toimiaan. Mutta kuinka usein se on oikeasti välttämätöntä?
Eräänä yönä katselin allaolevan videon ja olen sen pariin sittemmin aina silloin tälloin palannut.
