Tervetuloa! Hipit.fi:n foorumi on ekologisuudesta, rakkaudesta ja vapaudesta kiinnostuneiden kotifoorumi.
Osallistu keskusteluun ja tutustu uusiin ihmisiin luomalla tunnus! :)


Jos olet jo foorumilainen, voit kirjautua sisään tästä:

Tunnus: Salasana:

Uusimmat artikkelit

Ilmastonmuutos suomalaisen näkökulmasta

Indonesian poliisi hävitti puoli tonnia marihuanaa polttamalla - lähiseutu pöllyissä

Ensimmäistä kertaa 40 vuoteen maailmantalous kasvoi, hiilidioksipäästöt eivät

NASA: ilmastonmuutos minuutissa

Iso-Britannia: Aurinkoenergia kasvoi 94%, uusiutuva energia ohitti ydinvoiman

Levylautasella - 45

Hermit of Think-Follow

  • Hippiäinen
  • *
  • Poissa Poissa
  • Viestejä: 49
Vs: Levylautasella
« Vastaus #660 : 26. Marraskuuta 2020 klo 10:19 »
  • Tykkää (0)

  • Regina: Oi miten suuria voimia! (2007)

    Tykkäsin Reginan ensimmäisestä albumista, varsinkin yhdestä biisistä, ja muistan edelleen, kuinka tämä toinen levy oli parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla pettymys. Nykyään asia tuntuu hassulta, koska tämähän on tosi hyvä ja epäilemättä paras albumi, mitä Regina teki ja julkaisi. Mielenkiintoisia Kaukoitä-sävyjä, elektronivoittoista taidepoppia.

    PS. jos tykkäät Lyytin debyyttialbumista, tsekkaa tämä ellet tunne. Tunnistanet laulun ja melodian vaikutteet.
    Kirjattu

    Hermit of Think-Follow

    • Hippiäinen
    • *
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 49
    Vs: Levylautasella
    « Vastaus #661 : 03. Joulukuuta 2020 klo 23:30 »
  • Tykkää (0)

  • Terence Trent D'Arby: Neither Fish Nor Flesh (1989)

    Terence Trent D'Arby on nykyään valitettavan unohdettu artisti. Hänen ensimmäistä levyään (Introducing the Hardline According to Terence Trent D'Arby, 1987) pidettiin vuosikymmenen soul-debyyttinä, ja se poiki aika monta isoa hittiä. Sen sijaan tätä jatko-osaa pidettiin alusta lähtien "vaikeana levynä" ja se menestyi huomattavasti keskinkertaisemmin. Kolmosalbumilla (Symphony or Damn) oli jälleen enemmän hittejä, nelonenkin (Vibrator) vielä joten kuten huomattiin, viidenteen kului jo aikaa ja se jäi vähäiselle huomiolle, ja sitten Terence jo ilmoittikin muuttaneensa nimensä Sananda Maitreyaksi, millä nimellä hän on julkaissut suppealle yleisölle uskonnollista musiikkia. Terence Trent D'Arby -nimellä tehdyt levyt ovat kokonaisuutena hyvää soul-pohjaista crossoveria, jotka kannattelevat aika hipahtavia arvoja. Muutenkin olen viime aikoina ollut kiinnostunut 1980-luvun loppuvuosien ja 1990-luvun "hippi"meiningistä melkein siinä missä 1960–70-luvunkin, enkä mistään true hippy -vaihtoehtokulttuurista, vaan nimenomaan läpilyönneistä valtavirtaan.
    Kirjattu

    Hermit of Think-Follow

    • Hippiäinen
    • *
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 49
    Vs: Levylautasella
    « Vastaus #662 : 04. Helmikuuta 2021 klo 10:19 »
  • Tykkää (0)

  • 22-Pistepirkon Eleven, olen kuunnellut lähiaikoina läpi myös sitä edeltävät albumit Big Lupu ja Rumble City LaLa Land. 22-Pistepirkko oli parhaimmillaan hirmuisen hyvä ja kiva bändi.
    Kirjattu

    Hermit of Think-Follow

    • Hippiäinen
    • *
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 49
    Vs: Levylautasella
    « Vastaus #663 : 16. Helmikuuta 2021 klo 23:02 »
  • Tykkää (0)

  • Phoenix: United, ranskalaisyhtyeen ensimmäinen albumi. Vuosituhannenvaihteen aikoihin crossover oli ihan merkittävä juttu, ja se kuuluu tällä levyllä: mukana on soft rockia, diskoilua, punkahtavaa menoa ja yksi lähes kymmenminuuttinen biisi, joka kehittyy jonkinlaisesta kantrinjolkotuksesta funk rockiksi. Aika jees. :peukku
    Kirjattu

    Hermit of Think-Follow

    • Hippiäinen
    • *
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 49
    Vs: Levylautasella
    « Vastaus #664 : 06. Toukokuuta 2021 klo 23:02 »
  • Tykkää (0)

  • HBTB:n Now & Eternity vuodelta 2000. HBTB on siis yhtä kuin Aija Puurtisen & Esa Pulliaisen vetämä Honey B. & T-Bones, joka kuitenkin tässä vaiheessa oli (tilapäisesti) etääntynyt niin paljon juuristaan, että levy julkaistiin muunnellulla nimellä. Tämä on tällaista sen aikakauden tyypillistä fiilistelyä, josta tykkäsin silloin ja tykkään edelleen. Vaikutteita trip hopista, neo-psykedeliasta, loungesta, elektrosta, melkein d&b:stäkin.
    Kirjattu

    Hermit of Think-Follow

    • Hippiäinen
    • *
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 49
    Vs: Levylautasella
    « Vastaus #665 : 13. Toukokuuta 2021 klo 21:33 »
  • Tykkää (0)

  • Poikkean omasta säännöstäni, koska oikeasti minulla soi juuri nyt The Temptations, mutta kuuntelin tänään EMF-nimistä ysärin brittibändiä (ecstasy motherfucker!!). Vuonna 1991 se oli tolkuttoman suosittu bändi teinitasolla. On olemassa jopa todistusaineistoa, että EMF:ään on siirrytty suoraan New Kids on the Blockista. Aika jännä näin nykyperspektiivistä, EMF nimittäin kuulostaa alternative-bändiltä! Mieti U2:ta à la Achtung Baby, house-vaikutteita ja siellä täällä aika särmikästä sähkökitaraa. Ihan jees.
    Kirjattu

    Kalamalja

    • Hippiäinen
    • *
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 32
    Vs: Levylautasella
    « Vastaus #666 : 25. Toukokuuta 2021 klo 19:03 »
  • Tykkää (0)

  • Ei ihan levynä soi, noh ceedeenä kuitenkin. Katujen Äänet - sulle, joka oot aina yksin.

    Jos putoo 80-luvun uus aalto, tässä oiva valinta, suosittelen  :peukku.


    Onko täällä kukaan muuten eksymässä syksyllä Jytäkesä Go Go:hin Suvilahteen? Aika magee lista bändejä.
    Kirjattu

    Hermit of Think-Follow

    • Hippiäinen
    • *
    • Poissa Poissa
    • Viestejä: 49
    Vs: Levylautasella
    « Vastaus #667 : 14. Kesäkuuta 2021 klo 09:40 »
  • Tykkää (0)

  • Syksyllä 2004 meikän kaltaiset 1960-luvun musan hörhöt olivat innoissaan, kun Brian Wilson julkaisi lopultakin vaivaiset 38 vuotta odotetun Smile-mestariteoksensa. Beach Boysin piti alun perin esittää se, ja yhtye (+joukko studiomuusikoita) äänittikin levyä tosi pitkälle, mutta bandleader-Brian ajautui liian kauas huumetripillään eikä hommasta kerta kaikkiaan saatu valmista. Bändi palasi kevyempiin viisuihin ja muut jäsenet ottivat pikku hiljaa vallan & vastuun musiikkituotannosta. Yksittäisiä Smile-kappaleita kuultiin Beach Boysin levyillä lähivuosina. Mutta saatiin tosiaan odottaa 2000-luvulle asti, kunnes Brian oli saanut päänsä ja elämänsä jokseenkin kasaan ja hänen uudet nuoremman polven muusikkokumppaninsa olivat Smilesta sen verran innoissaan, että levystä päätettiin äänittää jonkinlainen mukaelma, mahdollisimman tarkka jäljitelmä siitä mikä Smilen sisältö olisi ollut joskus alkuvuonna 1967 (soundituotantoa myöten!).

    The Smile Sessions -niminen paketti originaaleista Beach Boys -äänityksistä julkaistiin 2011, alkuperäinen on aina alkuperäinen ja Brianin ääni on tietysti niissä vielä ihan eri maata kuin "soolo"versiossa. Mutta silti kuuntelen mieluummin tätä vuoden 2004 levytystä. On varmaan elämänvaihekysymyskin, tämä julkaisu tuli itselleni tärkeässä vaiheessa ja muistan varmasti aina miltä tuntui kuunnella valmista Smilea ensimmäisen kerran. Mutta moni asia Sessionsilla on myös keskeneräinen, kun tämä on tehty valmiiksi. Edelleen Brian Wilsonin Smilen kuuntelu on minulle aika "pyhä" kokemus.
    Kirjattu