Minun ei tarvitsisi tällaisessa tilanteessa edes miettiä kumpi tulisi kuolemaan. Se olisin minä. Siihen syitä löytyy monia, mutta pari aika isoa tekijää päätöksen takana.
Pyrin ainoastaaan päättämään omasta elämästäni, oli asia mikä tahansa. Ei ole minun tehtäväni huolehtia toisen elämästä, ja päättää hänen puolestaan siitä. Eli en halua päättää myöskään milloin toisen on sopiva elämä lopettaa. Se on sitten ihan sama minkälaisen elämän henkilö on elänyt, ja minkälaisen tulee elämään sen jälkeen. Jos tappaa itsensä sen jälkeen, tekee sen omalla vastuulla. Jos tappaa muita ihmisiä sen jälkeen, en minä siitä päättänyt, päätin vain kumpi kuolee. Jos joku haluaa minua syyttää siitä, niin tulkoot vain raivoamaan hautakivelle. Saatan ehkä kuullakin, siinä fifty-fifty mahdollisuus.
Ja kuitenkin loppupeleissä, vaikka elää mieluummin haluaisin, minun olisi todennäköisesti paljon helpompi sopeutua tietoon, että kuolen pian. Olen elämänhaluinen, mutta en omaa kuolemanpelkoa.
Suurin osa tuntemistani ihmisistä tietäisi sen, että kuolin ilman katumusta ja en vastentahtoisesti, ja ettei kuolinolosuhteeni ole syy suurempaan suruun. Lyhyeksi elämäksi minun elämäni on varmasti ollut paljon onnellisempi kuin monen pitkään eläneen. Jos on ollut hyvä elämä, niin ihan samahan se loppupeleissä on kuinka pitkä se on ollut.
