Tähän kysymykseen on melkein mahdoton vastata, koska tällaista puhtaasti teoreettista moraaliasetelmaa ei todellisessa elämässä tule koskaan vastaan. Mikään ei koskaan synny tyhjästä, vaan kaikilla tapahtumilla on syntyhistoriansa ja jokaisessa tilanteessa on monia tekijöitä, jotka vaikuttavat kunkin yksilön toimintaan ja ratkaisuihin.
Niinpä lähestyn kysymystä ikään kuin mutkan kautta. Ensinnäkin ajattelin pohtia sitä, onko toisen puolesta henkensä uhraaminen millään tavalla tyypillistä ihmisille. Etologian perusteella voidaan turvallisesti sanoa, että ihminen on loppuun saakka egoistinen ja itsekäs olento, joka toimii sosiaalisesti vain silloin, jos siitä on hänelle itselleen hyötyä tai jos egoistisesta toiminnasta seuraa rangaistus. Ihminen on biologinen olento siinä kuin kaikki muutkin eläimet, ja niin myös ihmisen perusluonne biologisena olentona on sama kuin muidenkin eläinten, siis itsekäs. Tämä on evoluutioon liittyvä tosiasia ja välttämättömyys. Muutoin ihminen olis hävinnyt evoluutiossa ja olemassaolokamppailussa itseään röyhkeämmille, kovemmille, säälimättömämmille ja egoistisemmille olennoille jo ajat sitten. Eloonjäämisvietti on vieteistä voimakkain, jopa lisääntymisviettiäkin voimakkaampi. Joku voi toki sanoa, että esimerkiksi sodissa ihmiset uhraavat itsensä jonkin päämäärän puolesta, mutta itse asiassa sodankäynti perustuu juuri tuohon eloonjäämisviettiin: sotilas tappaa vastapuolen sotilaita, koska haluaa jäädä henkiin. Toinen, tällä hetkellä ajankohtainen esimerkki: Titanicilla noudatettiin melko pitkälle periaatetta "naiset ja lapset ensin." Laivan henkilöstö ja laivalle jääneet miesmatkustajat tiesivät jokseenkin varmasti olevansa tuhon omia, ja silti heillä olisi fyysisten ominaisuuksiensa ja asemansa vuoksi mahdollisuus vallata kaikki pelastusveneet itselleen. Mutta tässäkin oli enemmän kyse yläluokan etiketistä ja moraalisäännöistä sekä häpeän ja rangaistuksen pelosta kuin jalosta itsensä uhraamisesta.
Vk:n esittämää teoreettista asetelmaa lähinnä voisi olla tilanne, jossa ihmiset joutuisivat kilpailemaan eloonjäämisen kannalta rajallisista resursseista. Tällainen voisi olla vaikkapa vakava nälänhätä. Silloinhan ihmiset ovat tilanteessa, jossa ruokapalan päätyminen yhden ihmisen suuhun saattaa ainakin periaatteessa merkitä jonkun toisen ihmisen kuolemaa. Ikävä kyllä historialla on tarjota aika vähän esimerkkejä ihmisen vapaaehtoisesta itsensä uhraamisesta tällaisissa kriisitilanteissa. Koska ihmisellä on ainoana eläinlajina kyky tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä, he ovat toki saattaneet osoittaa armoa, mutta harvoin omasta edustaan tinkien. Kun esimerkiksi Kiinassa syntyi Maon surullisenkuuluisan "suuren harppauksen" tuloksena 1960-luvun vaihteessa valtava nälänhätä, joka vaati kymmenien miljoonien kiinalaisten hengen, vanhemmat alkoivat laajalti syödä lapsia, mutta kuitenkin niin, että lapsia usein vaihdettiin naapurin kanssa; sen verran vanhemmat armoa osoittivat, etteivät syöneet omia lapsiaan. Toinen, tunnetumpi esimerkki voisi olla vaikkapa holokausti. Me haluaisimme tietenkin ajatella, että natsien vainoamat juutalaiset kärsivät jalosti ja arvokkaasti, mutta Auschwitzista selvinnyt nerokas italialainen kirjailija Primo Levi on kirjoittanut, että on "naiivia, absurdia ja historiallisesti valheellista luulla, että niin perkeleellinen järjestelmä kuin kansallissosialistinen systeemi soisi uhreilleen jonkinlaisen pyhyyden: päinvastoin, se alentaa heidät, tekee heidät itsensä kaltaiseksi." Levin mukaan holokaustin uhrit voitiin jakaa kahteen ryhmään, hukkuneisiin ja niihin, jotka onnistuivat erilaisin tempuin pitämään itsensä pystyssä. Raadollisen kuvan tuhoamisleirien elämästä antaa myös Elie Wiesel. Länsimaisessa ajattelussa on myös usein esitetty köyhät jaloina ja rikkaat moraalittomina, vaikka useimmiten köyhien elämä on ollut vieläkin raadollisempaa juuri siksi, että he ovat joutuneet käymään jokapäiväistä olemassaolon taistelua.
Jos nyt vastaisin vk:n kysymykseen niin, että säästäisin tuon toisen ihmisen hengen ja uhraisin itseni, sillä vastauksella olisi todistusarvoa vain sikäli, että se osoittaisi, millaisena haluaisin itseni nähdä. Ei se kertoisi mitään siitä, miten minä tai kukaan muukaan toimisi todellisessa tilanteessa.
Sen sijaan voin sanoa aivan varmasti, että olen valmis asettamaan itseni vaaraan pelastaakseni toisen ihmisen (tai eläimen) tai suojellakseni toista ihmistä (tai eläintä.) Tässä on kuitenkin kysymys ihan vastakkaisesta asiasta kuin vapaaehtoisesta itsensä uhraamisesta. Tehdessäni niin haluaisin kuitenkin loppuun asti pysyä elossa. Jos joku esimerkiksi hyökkäisi minun tai läheisieni kimppuun, voisin jopa sanoa, että haluaisin pysyä elossa kaikin käytettävissäni olevin keinoin. Tekisin niin, koska rakastan elämää ja haluan elää tämän ainoan elämän, joka minulla on käytettävänäni. Mitään muuta minulla ei ole ollut, mitään muuta minulla ei ole ja mitään muuta minulla ei tule olemaan.