Oliko hippeys koskaan radikaalia? - 2

Klassikkolainaus Timothy Learylta: "Turn on, tune in, drop out".

Learyn ja muiden samankaltaisten happohemmojen vastuuttomuus oli järkyttävää. Vai onko jotain järkeä jakaa ihmisille ilmaiseksi LSD:tä eikä edes pohtia mitä tapahtuu niille jotka saa pahan tripin? Leary taisi saada aika pahaa tuhoa aikaan alkuperäisessä hippiliikkeessä, en yhtään ihmettelisi jos joskus paljastuisi että kyseessä olisi ollut piilotehtävässä ollut FBI-agentti...

"There is no 'us and them', just us. We Are One."

Miksi se on niin vaikea hyväksyä niitä jotka ei kuulu "meihin". Oon tosi pahoillani, en suostu kuulumaan "us"-luokkaan. En kyllä "them" luokkaankaan. Enkä ole kenenkään muun kun itseni kanssa "one".

Sen sijaan että yrittää rakentaa minkäänlaista kaiken käsittävää superyhteisöä, joka sisällyttäisi kaikki, on parempi purkaa kaikki yhteisöt ja hankkia rohkeutta elää ja kuolla yksin.

"Ei kannata laskea kananpoikiaan ennen kun ne on kuoriutunut"

Minusta yhteisön koolla on tässä merkitystä. Yksin eläminen ja oleminen voi toki olla jollekulle sopiva ratkaisu, mutta ei suinkaan kaikille. Aika iso osa on onnellisia jonkin, mielellään samankaltaisesti ajattelevien, ihmisten seurassa ollessaan ja eläessään (toki niiden oikeianlaisten ihmisten löytyminen voi olla ongelmallista). Oon lukenut, että ihmisille lajityypillisin (ja samalla toimivin) yhteisön koko olisi 10-50 ihmistä kylämäisesti elellen ja kyllä se näppituntumaltakin kuulostaa järkevältä. Tämmöisen yksikön jäsenet ovat myös tyypillisesti sukulaisia, ainakin osittain, keskenään – seikka, joka edesauttaa ja helpottaa kaiken jakamista ja yhteistä vastuunkantoa. Vapaamatkustajia mahtuu myös tuollaisiinkin joukkoihin, mutta inhmismielelle on helpompaa hoitaa tyyliin serkkunsa lasta (vaikka se serkku olisi millainen huithapeli), kuin itse vääntää työtä ruokansa eteen ja antaa tuntemattomalle omastaan, täysin vastikkeettomasti. Ihmisille ominaisimmat yhteisöt ovat myös luonteeltaan väljiä, ts. muuntuvat ja muokkautuvat sukupolvien, naimisiinmenojen yms kautta; kun ei ole varsinaisesti mitään keskusjohtoa tai muuta niin ei ole pakko olla yhtään mitään vaan yksittäinen yheteisö voi tarpeen mukaan liittyä johonkin toiseen, muuntua useammaksi ryhmäksi jne.
Oon myös sitä mieltä, että yhteisön jäsenet voivat olla myös muulla kuin sukulaisperusteella valikoituneita ja homma saattaa toimia yhtä hyvin kuin sukulaisuuden myötä. Tai jopa paremmin – ite oon tykännyt omasta chosen family -porukastani. Yksi naapureistani on kyllä sukua, mutta muut päätyneet maisemiin muita reittejä ja paljon mieluummin elän näiden ihmisten kuin useimpien verisukulaisteni kanssa.

En minäkään usko, että mikään yhteisö voi olla toimiva, jos siihen on pitänyt liittyä pakolla tai sieltä ei voi irtautua vaikka haluaisi  . Sehän olisi aivan järjetöntä  . Kiistoja ja ongelmiahan tulee ihmisten välillä esille aina, mutta kyllä toisistaan välittävät ihmiset yleensä osaavat sellaiset myös ratkoa ennen kuin homma menee liian pitkälle. Ja tosiaan silloin kun ryhmä koko on pieni ei päätöksentekokaan tuota ongelmia, demokratia ja jakaminen ovat melkolailla automaattisia. Ongelmallisempia ovat ne yhteisöt, jotka muodostuvat yhden, esimeriksi uskonnollisesti hyvin voimakastahtoisen ja karismaattisen johtajan ympärille. Semmoisessa ei kyllä ole haisuakaan mistään demokratiasta, pitää elää ja tehdä niinkuin johtaja sanoo ja on kai sit enemmän ihme että joku viihtyisi moisessa.

Mä ymmärsin Harielin pointin me/muut jaon välttämisestä vähän eri tavalla. Itse harvoin tunnen kuuluvani joukkoon, joskus kyllä, mutta olen myös huomannut että tulen välillä itsekin vahvistaneeksi sitä ulkopuolisuuden tunnetta "me friikit/ne tavikset" ajattelumallilla. Eihän mulla ja jollain leijonakaulakettinkisellä lätkäfanilla olekaan kovin usein mitään yhteistä mitä tulee asenteisiin ja tapohin, mutta koetan silti olla korostamatta niitä eroja päänsisäisesti. Jotenkin vain koen että "minä vs. muut" ajattelu on vähän huono lähtökohta mihinkään. Tottakai meistä jokainen on yksilö, ei se mihinkään häviä vaikka miten viihtyisi jonkun yhteisöntapaisen jäsenenä.

Whalah mit kompisar...

Tarkentaakseni edellistä tahdon vielä tähdentää että kyse ei ole pelkästään retorisesta kikkailusta vaan pyrkimyksestä kategorisesti irtisanoutua yhteisöstä ja luonnosta. Ajattelullinen ymmärryksemme perustuu kieleen, ja tämän kielen kautta muodostamme todellisuuskäsityksemme. Missään huumorissa ei ole kyse pelkästä vitsistä, niin että voisimme leikin varjolla muodostaa kauneusihanteita, jotak eivät loukkaa läskejä. Missään runollisessa paatoksessa ei ole kysymys pelkästään paatoksesta, vaan pyrkimyksestä muokata yhteisön arvoja ja ihanteita. Nimenomaan yhteisön. Yhteisö ei koskaan perustu niinkään sisällyttämisen periaatteeseen kuin ulossulkemisen. "Every state needs an enemy..." Yhteisön koossapitävä voima on auttamatta sen vihollinen, se josta se irtisanoutuu ja jonka se sulkee ulkopuolelleen. Heti kun valtio tai hipit tai mikä tahansa muu keinotekoinen yhteisö alkaa menettää yhteistä vihollistaan se alkaa menettää yhteenkuuluvuuttaan.

Yhteisöllistyminen ei ole ainoastaan vastaanasettumisensa tähden kritisoitavissa, vaan myös yhteenkuulumisensa. Pakkoassimiloituminen ja lokeroituminen yhteisöllisiin rakenteisiin noudattaa laumakäyttäytymisen luonnollisia periaatteita. Niin natsi-yhteisössä, kuin heitä vastustavissa hippi-yhteisöissä on samat sisäiset roolit, joiden täyttämisestä vapaa-ehtoiset voivat kilpailla. Kuka haluaa tulla tämän lauman/yhteisön älyköksi tai narriksi, joutuu kilpailemaan asemastaan. Yhteisössä kyse on aina luonnosta ja individualismissa ja yksilöllisyydessä kyse on hengestä. Luonnon kautta ajateltuna me olemme yhtä suurta perhettä. Mutta samalla tavalla kun olemme kykenemättömiä olemaan sitä mitä yritämme olla, oli se sitten hippi, kommunisti tai suomalainen, me olemme kykenemättömiä kuulumaan luontoon. Tämä epäonnistuminen on spektaakkeliyhteiskunnan murtuma, jonka kautta voimme vapautua -emme ainoastaan yhteisöstä- vaan myös luonnosta.

Luonto, maapallo ymnpärillämme, on toki ykseys, jonka kautta kaikki on "me". Eläimet luonnossa ovat samalla tavalla ykseyden osia, kuin solut ihmisessä. Luonto pyrkii säälimättä ja rakkaudetta ylläpitämään mahdollisimma suurta elinvoimaa itsessään. "The survival of the fittest"- vahvimmat selviytyvät, on luonnon pyhä periaate. Tai epäpyhä. Ihmiselle sen sijaan on tyypillistä pitää huolta heikoista. Vammaisista tai muuten epäonnistuneista yksilöistä. Siellä missä ihminen on päässyt lähimmäs yhteisöllisyyttä ja luontoa, se on menettänyt tämän inhimillisyytensä. Adolf Hitler ja natsit, joiden yhteisöllisyys oli kiistämättä historian vahvin kansallinen yhteenkuuluvuus, halusivat hävittää heikon aineksen, eivätkä hävenneet tätä. Aivan kuin ihmisen keho pyrkii hävittämään heikot ja epämuodostuneet solut, luonto pyrkii hävittämään heikot solut. Adolf Hitler oli tämän yhteisönsä luonnollinen ihanne, eikä mikään yhteisö voi tulla toimeen ilman omaa Staliniaan tai Hitleriään. Tästä poikkeuksena jo esitetty alkukristittyjen yhteisöihin kuulumattomien yhteisö. Matemaattinen paradoksi, joukkoihin kuulumattomien joukko. Yhteisö, jota yhdistää heidän yhteenkuulumattomuutensa. Näitä drop-outteja syntyy jokaisesta yhteisöstä, natseista, hipeistä, kommunisteista ja kristityistä.

Silti luonto käy loputonta taistelua niitäkin vastaan, jotka siihen pyrkivät sopeutumaan. Heidän sopeutumisensa luontoon ei ole mahdollista. Ihminen on kyvytön siihen rakkaudettomuuteen joka vallitsee ykseydessä, sillä ihminen on siunattu rakkaudella. Missään missä ei ole täydellistä erillisyyttä kahden välillä ei näitä voi yhdistää rakkaus. Rakkaus on kaiken muun suhteen puuttumista.

^No kuitenkin niin että hitain ja heikoin saaliseläin jää kiinni, parhaat ja nopeimmat  selviävät. Heikoin saalistaja jää ilman saalista ja vahvimmat selviävät. Vahvin leijonauros tappaa heikomman poikaset ja jatkaa omaa geeniperimäänsä. Luonnossa ei ole sijaa inhimillisyydelle. Jos kettupopulaatio metsässä kasvaa yli ekologisen kantokyvyn, kanta romahtaa, mutta sopeutumiskykyisimmät selviävät ja heikot kuolevat. Aivan sama kuinka brutaalia ja julmaa meidän näkökulmastamme.

Kokoajan luonto joutuu kehittämään uusia keinoja hävittääkseen ihmisen, ja me helposti tulkitsemme nämä luonnon keinot satanistisiksi salaliitoiksi. NWO ei ole muuta kuin luonnon toimintaa. Luonnon pyrkimys ihmisen hävittämiseen on ihmisen pyrkimys luonnon hävittämiseen ja ihmisen heikkous. Jos minä olisin luonto, toivoisin kovasti koko ihmislajin sukupuuttoa, ei ihminen missään todella ylläpidä luonnon tasapainoa. Päinvastoin, ihminen on luonnossa kuin syöpä.

En jaksa katsella noita videoita, mutta bruce lipton näyttää ihan pelle-hermannilta
rural-children sivustolla on enemmän informaatiota eläinten kasvattamista ihmisistä. Mowgli-tarinat eivät kuitenkaan kerro luonnon empaattisuudesta tai sen pyrkimyksestä pelastaa heikkoja, vaan hoivavietistä. Jane Goodall hämmästyi kun lajitoverit hyökkäsivät loukkaantuneen simpanssin kimppuun, tämä ei ollut suurisilmäinen vauva, joka olisi laukaissut hoivaviettiä.

Kiitos että luit viestini, toivon että ilmaisuni on selkeää. Usein tunnen itseni sekavaksi.
-"todellisuus on turvapaikka niille jotka eivät kestä huumeita"-
Robin Williams

 Lauseen tarkoitus oli julkituoda luonnon pyrkimystä mahdollisimman suuren elinvoiman ylläpitämiseen. Tämän kannalta sääli on sairautta. Heikkojen suojeleminen on luonnon kannalta kestämätöntä.

Survival of the fittest tarkoittaa kuitenkin lajien sopeutuvuutta outoihin muutoksiin. Ihmisen maailma perustuu pitkälle kilpailuun ja fitnessiin. Mutta luonnossa periaatteena on pääsääntöisesti yhteistyö, ei kilpailu.

Evoluutio tarkoittaa lajin sopeutumista ympäristöönsä.

Sellaisia ihmisen luomia termejä kuin 'yhteistyö' tai 'kilpailu' ei ole milloinkaan ongelmatonta käyttää luonnon yhteydessä.

Täytyy kuitenkin muistaa, että yhteistyötä siinä mielessä, mitä me sillä tarkoitamme, ei luonnossa esiinny. Luonnossa ei ole mitään sellaista toimintoa, joka ei jollakin tavalla hyödyttäisi siihen osallistuvia ja samalla edistäisi näiden pyrkimyksiä täyttää oma ekologinen lokeronsa.

Kannattaa miettiä että miten kaikille maailman "utopistisille" yhteisöille on käynyt, ne ovat joku tuhonneet itse itsensä tai sitten jokin ulkoinen voima on hävittänyt ne.

Näinhän siinä on ikävä kyllä käynyt.

Utopioissa on sama ongelma kuin 1900-luvun yrityksille luoda "uusi ihminen" (kommunismi, fasismi.) Ne ovat todellisuudelle vieraita yrityksiä osoittaa ihmisille, miten näiden pitäisi oikeasti elää. Ihminen ei kuitenkaan ole muuttunut: kaikissa utopioissa ja yhteiskuntakokeiluissa ihmisiä ovat ohjanneet samat vietit, pyrkimykset ja käyttäytymismallit.

Sen mitä mä tiedän (ja wikipediasta ehdin tsekata) niin aktiivinen vasemmistolaisliike Amerikassa 60-luvulla,  New Left, oli kyl aika lailla sidoksissa senaikaisen hippiliikkeen kanssa, monin eri tavoin.

Vaikkei varhaista hippiliikettä ja uutta vasemmistoa voikaan täysin erottaa toisistaan, hipeillä ja poliittisella vasemmistolla oli kuitenkin merkittävä ero: vasemmisto pyrki muuttamaan yhteiskuntaa sisältä päin, hipit pyrkivät asettumaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Tämä oli yksi niistä syistä, jotka loppujen lopuksi asettivat hippiliikkeen marginaaliin.

Yhteiskunnan muuttaminen ulkopäin on aika vaikea tehtävä, se vaatisi jonkin kilpailevan yhteiskuntamallin perustamista ja tarpeeksi monien liittymistä siihen.

Nii, jos joku ihminen on vihanen tai suruisa, niin hyvä veto on asettua sen tunteen ulkopuolelle, korostaa onnellisuutta ja kutsua se ihminen sun luo sille alueelle missä ite oot. Jos nyt noin voi asian ilmasta. Yksilötasolla tuo tietty on palijon selekiämpi meininki.