Ei mulle kukaan soita tai tekstaa, joten puhelin makaa jossain nurkassa. Sit kerran joku tekstaa tai soittaa, ja mä huomaan viiden päivän päästä. Jos olisi enemmän kontakteja jotka pitävät yhteyttä niin käyttäisin enemmän, nyt toi on pre-paid joka on varmaan lähinnä että yleisötapahtumissa löydetään puolison kanssa toisemme jos eksytään. Puolison älypyhelimella pelaan imettäessäni.
Vanhemmilla on pakollinen työpuhelin, joka seuraa äitiäni kaikkialle, ja sitten on kaksi muuta puhelinta, jotka otetaan tarvittaessa mukaan, useimmiten ovat kotona. Ihmiset on aina ihmeissään, kun mikään numero ei ole toisen vanhemman, vaan kaikki yhteisiä. Isäni kieltäytyy katsomasta näytöltä kuka soittaa; kyllähän se sitten selviää.
Puhelin auttaa nykymenossa, mutta onko nykymeno hyväksi? Esim. bussissa voisi tehdä ihmisille hyvää jutella kanssamatkustajien kanssa tai katsella maisemia puhelimen räpläämisen sijaan. Ainakin omalle mielenterveydelle tekee hyvää aina, kun otan aikaa rauhassa mietiskellä, ja siksi yritän jättää viihdykkeet pois, tai korkeintaan kudon, se kun jättää tilaa ajatuksille. Ajoittain käy silti jopa niin, että en uskalla olla ajatuksieni kanssa yksin, tai aivot heti antaa vaarasignaalin, jos informaatiotulva katkeaa. Mihin olen siis ihan itse aivoni kouluttanut, ja voisin kouluttaa pois. Huolestuttava suunta.
Kun käytämme navigaattoreita, voi käydä vielä niin, että luontainen suuntavaisto katoaa. Jos sitä ei kouluta, se ei kasva.
