Tänään, kun tulin pitkän päivän jälkeen töistä,, vähän ihmettelin, kun semmone iäkäs naapurin pappara näytti siltä että se jotai taisteli biojäteastian kanssa. Se oli dyykkaamas sielt ruokaa. Se sanoi jotai että jotku ei antanut ruokaa ja se oli vähän vihainen, että meinaaks ne tappaa sen nälkään! Kävin sit hakee sille jotai tölkkimuonaa ja lopult tein nopeesti muusii ja papui ja pistin ketsupin mukaan (koska oon huono kokki!,, ja niitä meillä lähinnä on).
Se kaikkee juttuu kertoi vähän sitä sun tätä siel roskiksil,, vähän diippii kelailuu tavallaan: omasta elämästä, kohtaloista, kavereista, jotka jo kuollut.. Just siit että aika meidät kaikki joskus jättää. Sillä nuoruus oli kai jossai laitapuolella.., ja sit nyt ollaan tässä.
Tietenki jäin sitä ajattelee, mutta kun on tää elämä ja... Aikaa rajallisesti. Ja joskus tuntuu että ihan loputtomasti! En tiiä, välillä tuntuu että hukkaan vaan jotain, mutta toisaalt se tunne on ihan hyvä. Ehkä vois vaan hengaa tätä elämää "täällä tänään" ja näillä mennään. Ei tarvi ain jahdata sen syvempiä.
Ja täällä tänään tuntui mm. siltä että luonto iloitsee siitä, kun on satanut ja saa taas heräillä henkeen. Musta kaikki kasvit näyttää nyt jotenki onnellisilta ja aamulla oli jänöjä syömässä tuoreita lehtiä kans jotenki,, näytti niin kaunillta ja todelta, miten sade antaa niin paljon.