Chakrat - 2

Äskeiseen liittyvä esimerkki omasta elämästäni: Jossain vaiheessa, tietoisuuden kehityttyä, huomasin että muistan asioita huonommin kuin ennen. Ehdin jo hieman huolestua, mutta sitten löysin ratkaisun: Jos haluan muistaa jonkin asian, niin voin erikseen painaa sen mieleen. Samoin päivän lopuksi on hyvä käydä mielessään läpi päivän tapahtumat. Tämä oli siis tuollainen enemmän hallintaa itselle -esimerkki.

Ego on hyvä muistuttamaan asioista. Se saattaa esim. esittää kysymyksen "mitä ympärillä tapahtuu" ja se on hyvä juttu. Huono puoli tässä sitten on, että ego saattaa alkaa arvostelemaan tilannetta, valittamaan että muualla olisi asiat paremmin yms. Yleensä hommat toimii paremmin, kun pyrkii pitämään egon ikään kuin syrjässä.

Kirkasmieli pärähtelee. Hyvä.

Ei ole tähän muuta sanottavaa, kuin että muista käytäntö. Vessa tarvitsee pestä ja vuokrarahat hankkia. Samoin syödä ja nukkua. Tuossa tilanteessa kannattaa myös päihteily pitää minimissä.

"If you want enlightenment, lighten up".

Ehkä voisin jotain laittaa tännekin foorumille (about vuoden tauon jälkeen)... Tuntuu, että täytyy kirjoittaa ja jakaa muutama (päivittynyt) sana syvistä aiheista.

Mitä "syvemmälle" henkisyydessä menee, sitä yksinkertaisempana sen (ja kaiken) näkee. Ainakin minä. Niin paljon turhaa karsiutuu pois. Silti paljon on tehtävää, ja "mysteeriä" riittää. Harvoin nämä asiat tapahtuvat yhdessä sysäyksessä.

En koskaan tahtoisi laittaa ajatuksiani minkään opin alle. Ottaisin tässä silti esimerkkinä esiin Ihmeiden Oppikurssin, jonka muutama katkelma ja pari Oppikurssin omaksuneen kanssa käytyä keskustelua riitti herättämään minua oleellisesti ymmärtämään lisää. Elämä ja kaikki on hyvin yksinkertaista. Henkisissä piireissä mennään joskus kovin monimutkaista tietä kohti "maalia". Kaikki tiet varmasti vievät perille. Samaan totuuteen. Joka on rakkaus, alkulähde, ykseys, korkeampi voima, universumi, jumala, miten vaan; sama asia. Rakkaudessahan / alkulähteessähän ei ole mitään epätäydellistä tai pahaa, eikö totta. Niin me ainakin suurinpiirtein kaikki, luonnostaan, ajattelemme, että ns. taivas on paratiisi, ja tavoittelemme luonnostamme muutenkin lopulta vain hyvää. Oikeasti uskon, että ihmiset ajattelevat ja uskovat pohjimmiltaan silkkaan hyvään. Jos ja kun asianlaita on niin, että ainoa Totuus on siis universaali rakkaus, jumaluus, paratiisi, ykseys, täydellisyys, autuus, ikuisuus, nyt-hetki, Henki, suurempi voima jne kaikkea näitä, niin silloinhan mitään muuta ei ole olemassa. Tästä päästään siihen, että meidän "ongelmamme" eivät ole todellisia. Miksi ne "ovat", mitä ne sitten ovat. Olen päätellyt niin, että suuremman suunnitelman vuoksi (joka on oma tarinansa ja aiheensa) olemme tulleet tänne maapallolle oppimaan, kokemaan, nauttimaan, mutta saimme samalla vapaan tahdon, jonka kylkiäisenä saamme "egon", pelkominän, varjominän, "pimeän puolen", harhamielen, miten haluammekaan sellaista kuvailla. Mistä "ego" syntyy. Mielestäni se alkoi siitä, kun vapaan tahdon mukaisesti aloimme ensi kerran pelkäämään, vaikkapa läheisen kuoleman vuoksi. Syntyi ajatuksia tyyliin: "voi miksi, voi miksi, Jumala annoit tämän tapahtua", pelkoajatuksia, surua, ja muita raskaita tunteita, joita emme osanneet käsitellä. Niiden käsitteleminen uskon ja luottamuksen (siis totuuden, rakkauden) keinoin on meidän yksi periläksymme täällä korkeamman hyvän vuoksi. Emme siis oikein osanneet käsitellä tunteitamme ja uskomme horjui. Syntyi seuraavana ajatus rakkauden, alkulähteen ja jumaluuden kieltämisestä (samalla siis oman jumaluutemme, oman itsemme kieltämisestä, koska olemme mielestäni jumaluuden kanssa myös yhtä, sama asia), ja siihen liittyvät kielteiset tunteet. Alemmuudentunne, avuttomuus, syyllisyys, epätietoisuus... Seuraavaksi tämä "egomielemme", pelkomme, alkoikin syyllistää tapahtuneista yhä lisää itseään, ja sitten muita, kanssaeläjiä. Syntyi niin sanottuja tukoksia meissä. Sydämemme sulkeutui. Aloimme purkaa pahaa oloamme muihin ja ympäristöömme, tuli uusia koettelemuksia, lisää murheellisia tilanteita, ihmissuhde-ongelmia... Siitä seurasi vihaa, kaunaa, katkeruutta, omistushalua korvaamaan "tyhjää tilaa" sisimmässä, ja niin edelleen. Syttyi ensimmäiset käsirysyt, tappelut, sodat. Loput me tiedämme. Elämästä toiseen. Puhumme "karmasta". Mitä karma lopulta oikeastaan on, onko karmaa olemassa. Herättävimpiä Ihmeiden Oppikurssiin liittyviä keskusteluja oli, kun eräskin tuttava totesi kylmän rauhallisesti, että karmaa ei ole. Olin tyrmistynyt. En ollut ajatellut niin pitkälle. Yksinkertaisimpien asioiden käsittäminen on ihmismielelle (egolle) vaikeinta. Ko. henkilö sanoi vielä muun muassa: karma, ego, menneisyys, harha jne. on kaikki samalla viivalla, niitä ei ole, päästä niistä vain irti, kumpaan uskot: egoon vai pyhään henkeen. Kun olin hädissäni, hän sanoi: kuka siellä puhuu, ego vai pyhä henki. Aloin siis miettiä näitä ja oivalsin: niinpä taitaa olla. Kun emme ole tasapainossa, kun meillä on jotenkin huono olo tai näemme ongelmia itsessä tai muissa, puhuu silloin aina ego. Kun joudut vaikeuksiin, voit olla varma, että egosi on töissä. Kun henkisissä piireissä puhutaan pimeyden voimista, erilaisista negatiivisista hengistä tai muusta sellaisista puhutaan niissäkin aina egosta, eritoten puhujan omasta egosta. Nykyään uskon, että mitään pelättävää ei ole, mitään väärää ei tapahdu, mitään mörköjä ei ole. Energiat ja vibat on paremmat meissä ja ympärillämme kuin koskaan voisimme kuvitellakaan. Kaikesta onkin jo huolehdittu. Puhdistamista ja energiatason kohottamista toki usein onkin tarpeen tehdä, mutta kaikki on aina silti jo niin hyvin kuin voi tällä hetkellä tässä tilanteessa olla. Aikakin on harha. Riippuu vain toimintatavastamme "valaistummeko" nyt heti, vuoden, 20 vuoden, vai monen elämän päästä. Mutta olemmekin jo valaistuneita. Olemme jo kaikki yhtä jumalallisia. Olemme aina olleet ja tulemme aina olemaan. Kaikilla on samat voimat ja lahjat käytössään, rajattomat, äärettömät. Olemme jo perillä. Meidän täytyy vain muistaa, oivaltaa se. Kun sen muistamme ja sisäistämme, voi ego mennä. Se ikään kuin haihtuu pois tai muuntuu osaksi pyhintä itseämme. Jos yhä haikailemme menneisyyteen tai kurkottelemme tulevaan olematta läsnä tässä ja nyt, puhuu egomme. Silloin se on vain viesti siitä, että yhä on purettavaa ja opittavaa pelosta. Siispä tässä chakra-aiheessakin, kaikissa sairauksissa ja vaivoissa, missä tahansa kielteisessä tuntemuksessa tai asiassa, on kysymyksessä sama asia: ego, menneen taakka, ei-palvelevalla tavalla suunnattu huomio, ei-palveleva ajatusmalli, kielteinen tunnetukos jne. Fyysinen keho ja siitä huolehtiminen on yksi osa meitä ja suoraan verrannollinen henkisyyteemme (ja toisinpäin).

Ongelmat on harhaa, pelko on harhaa. Tukokset chakroissa on harhaa. Tavallaan. Karma on paradoksi. Se on sitä, että elämme menneessä, haluamme hyvittää tekomme (alitajuisesti). Karma on hieman kielteisensävyinen ja rangaistuksenomainen sana, käsite, eikä ihme, perustuuhan se pelkoon. Kaikki riippuu siinä ajattelutavasta. Rankaiseeko ja tuomistseeko alkulähde, jumala. Rankaiseeko rakkaus. Haluaako alkulähde (tai suojelusenkelimme tai muu vastaava taho) meille ongelmia. Ei, meitä ei rangaista, tuomita, eikä meille haluta mitään ongelmallista. Me teemme sen itse, me, meidän egomme haluaa itsellemme ongelmia ja rangaistuksia. Me ei olla annettu itsellemme ja muille anteeksi. Ei olla päästetty menneestä irti. Tai siis pelkominämme, mielemme ei ole päästänyt irti. Viisain, pyhin itsemme kyllä on, kuin myös alkulähde ja kaikki muu on antaneet meille jo kaiken anteeksi, ei itse asiassa ollut koskaan mitään anteeksi annettavaakaan, koska mitään pahaa ei ole julmimmissakaan maanpäällisissä skenaarioissa tapahtunut. Kaikki on aina korkeimmaksi hyväksi henkitasolla. Tietenkään koskaan ei ole tarkoitus maanpäällä esimerkiksi tappaa. Kukaan tai mikään Hengessä ei halua tai oikeuta sitä. Me, meidän pelkomielemme, "oikeuttaa" sen ja kärsimme siitä sitten. Vapaan tahdon mukaisesti saamme mennä kohti valoa raskasta tai kevyttä tietä pitkin. Yleensä valitsemme raskaan. Siitä seuraa asioiden käsittelyä, koska henkemme haluaa vapautua. Oikeastaan me siis jo olisimme vapaita, jos eläisimme täysin hengestämme. Näin ajatellen hoksaamme, ettei maailmassa ole huonompia ja parempia ihmisiä tai mitään tuomittavaa tai arvotettavaa. Kaikki on täydellistä. Tuomitsija puhuu aina vain itsestään, pelkominästään. Se on ollut mielenkiintoista ja hämmentävää viimein käsittää omalla kohdallani. Jos olen vähänkään alkanut tuomita, tai reagoida kielteisesti johonkin tai johonkuhun, peilautuu siinä taas egoni: alan tuomita, koska en kykene hyväksymään itsessäni tukahdutettuna olevaa tuomitsemiseni kohdetta, jotain omaa häpeällistä kielteistä tunnetta tai ajatusta minussa. Se tapahtuu siksi, että sen hoksaisin viimein. Kun sen käsittelen ja siitä puhdistun, ei näy enää mitään tuomittavaa. Siksi kaikki mitä elämässä vastaan tulee, on peilausta meistä itsestä, jollain tavalla. Maailmankaikkeus on erehtymätön.

Ja niin tässä sepustuksessani pääsen siihen, kuinka valaistuminen ja eläminen itsessään on: vain Olemista. Yksinkertaisesti. Tyytyväisyyttä. Minulla onkin jo kaikki mitä voin koskaan tarvita. Ja tulisi olemaan moninkertaisen runsaasti, jos otan vapaasti vastaan. Vain itse voin tukkia terveyden ja runsauden virran ajatuksillani ja tunteillani, koska maailma on niin rakastava ja avokätinen, että se antaa meille ajatustemme kohteen, ihan kuin jokainen ajatus olisi tilauslomake, joka menee perille, ja sen saa mitä tilaa (ihan niin suoraa se ei onneksi ole, on muitakin "henkisiä lakeja", joiden täytyy täyttyä, jotta jotain tapahtuu). Jännitys on mitä luulemme olevamme, rentous on se mitä olemme. Tuohon ajatelmaan voisi laittaa monia muitakin esimerkkisanoja. Ihmisen ei tarvitse pingottaa, ponnistaa, yrittää, saavuttaa, taistella. Siis pelätä. Koska sitä hän ei ole. Ja taistelua vastaan ei pidä käydä taistelulla, ei pelolla pelkoa vastaan. Sillä pystyy lähinnä tukkimaan vapaata virtausta lisää, ja ruokkimaan enemmän jo alkuaan raskasta tilannetta. Ei ylipäätään pidä käydä mitään vastaan. Vain hyväksyä. Antaa anteeksi. Irtipäästää. Antaa omastaan ja vastaanottaa. Tietää ansaitsevansa. Luottaa. Uskoa. Eli Rakastaa. Niin kaikki järjestyy automaattisesti yltäkylläisen hyvin. Toiveemme, haaveemme, vastaukset rukouksiimme, ovat lähempänä kuin osaamme arvata: ne odottavat tuossa meidän vastaanottamistamme. Otetaan siis vastaan, koska ansaitsemme. Ja kas, kaikki chakratkin aukesivat kuin itsestään. Ihminen valaistui, vapautui, ja pääsi viimein elämään täyttä Elämää.

Me ei tarvita guruja, mestareita, opettajia, kirjoja, raamattuja, mitään. Kukaan ei ole ylitse muiden millään lailla, vaan jokainen on paras. Apua voi ja saa pyytää. Avuntarpeen myöntäminen on ensiaskeleita vapautumiselle. Pyytetön ja hyvä apu on ilmaista ja empaattista, lempeää, rohkaisevaa. Se on oivallista henkiseen "kehitykseen". Mutta kukaan muu meitä ei voi eikä pidäkään parantaa kuin me itse. Eikä tarvitsekaan, kun meillä on jo kyvyt ja avaimet siihen. Jos näet päräyttävän henkisen opuksen ja haluaisit sen, mutta se maksaa, vaikka 70 euroa; voi kysyä, onko tämä opus sittenkään tehty tai jaettu rakkaudella vai pelolla. Tarvitsenko sitä silloin. Mitä jos tiedänkin kaiken jo ja vastaukset ovat sydämessäni. Onhan maksullisista kirjoista, kursseista jne toki hyötyä ja iloa, itsekin niitä hankin, ja rahankin voi ajatella monin tavoin, kolikoilla on toinen puoli, mutta se perimmäinen pointti on: tieto on jo saatavilla, maksutta.

Vaikka tiet vievät samaan paikkaan, en itsekään lähtisi kvanttihyppyihin, ainakaan väkisin. Onhan selvää, että haasteita tulee lisää, jos availee itsestään valon kanavia nopeasti käsittelemättä ensin kaikessa rauhassa omia varjopuoliaan, joista yksi on se tuttu mielen janoisuus: "minun täytyy saada kaikki heti ja jotain hurjaa, mystistä, järisyttävää, suurta, mahtavaa". Valokanavien avautuessa on joskus kuin päästäisi vuolaan virran irti, ja se törmäisi erilaisiin patoihin meissä voimalla. Toisaalta "tietoisuuden noustessa" nousee myös valoon, esiin, aina ne varjopuolet käsiteltäviksi joka tapauksessa. Henkisyydessä on nämä omat kompastuskivensä, joihin olen itsekin osaltani osin aiemmin kompastunut. Ylimielisyyden ja tietynlaisen "korkealle kurkottamisen" lisäksi tuttu kompastuskivi on niin sanottu mystiikan harha: se, kun ihminen ei hoksaa kaiken yksinkertaisuutta ja hyvyyttä, ja niitä omia esteitään (tai siis niiden olemattomuutta) ensin. Henkisyys on yhtäkaikki, yksinkertaista. Ei tarvita "trippailua", henkistä matkustelua, aineita, pyhiinvaellusmatkoja, kasteita, mitään. Hiljentymistä, rauhoittumista, sisimmän kuuntelua, sitä me tarvitaan. Se on oikeastaan avain kaikkeen. Rakastaessa itseään, rakastaa muita. Uskoessa jumaluuteen, uskoo itseensä. Kuunnellessa sisintään, kuuntelee jumaluutta. Se on sama asia.

Kokemukseni mukaan, chakrat tai mikään energiajärjestelmässä ei tahdo lopullisesti puhdistua tai parantua, ellei ole käsitellyt niitä omia varjopuoliaan, eli pelkoja ja kielteisiä ajatusmalleja pois, sillä ne on osaltaan juuri niissä chakroissa. Joskus sellainen voi liittyä eräänlaisella henkisellä sidoksella / sopimuksella vahvasti toiseen sieluun, jolloin on yhteistä selvitettävää. Lopulta selvittäjä on kuitenkin aina minä itse. Eikä mikään energiajärjestelmässä aukea rentoutumatta ja luottamatta, huolestumalla. Huoli on pelkoa. Kuinka voisi huolella poistaa huolta. Olen huomannut miten meitä "tuolta ylhäältä" rakastetaan niin paljon, että meidän todella annetaan pitää kaksin käsin kiinni taakoistamme, jos niin kerran haluamme. Meidän läksy on lopettaa vanhat ajatusmallit, koska me ei oikeasti olla yhtäkuin ne ajatusmallit. Muu ei sido meitä kuin ne ajatusmallit.

Vielä pari sanaa maadoituksesta. Maadoitushan on ymmärrykseni mukaan lopulta sitä, että mihin suuntaamme huomiomme ja jakaantuuko huomiomme tasaisesti / niinkuin kuuluisi. Olen huomannut, että joskus voi tuntua siltä kuin maadoitus heikkenisi, muttei se olekaan niin. Se voi olla sitä, että oma energia muuntuu / liikkuu / poistuu / puhdistuu. Se voi olla muistoa edellisistä elämistä tilanteista, joissa ei ollut oikeasti maadoittunut, eli se voi olla alitajunnasta kumpuava tunne tai muisto, pelko maadoituksen menettämisestä. Uskon, että kun maadoituksen on huolellisesti "lukinnut" Äiti Maahan ja pyytänyt vielä, että maadoitus pidetään täydellisenä esim. enkeleiden toimesta, niin se myös pysyy lujana. Eikä meidän anneta irrota maan päältä, ellei se ole meidän kaikeksi parhaaksi. Mitään ei tapahdu ilman oikeaa syytä. Jos tulee silti epämääräinen maadoittumaton tunne, on siinä kyse todennäköisesti jostain muusta. Ihminen on niin tavattoman syvä erilaisine tuntemuksineen, toimintoineen, ja mahdollisuuksineen. En tiedä onko "muissa maailmoissa oleminen" sinänsä huono asia, jos sen itse kontrolloi (miksei kontrolloisi, kuka muu, jos emme me itse) ja jos se ei häiritse. Tietenkin meidän olisi varmastikin tarkoitus elää täällä maan päällä ja tässä kehossamme. Mielikin voi vaeltaa kyllä ilman, että lähtee kehosta. Uskon, että sen todella tietää, jos oikeasti maadoitus menee ja irtaantuu kehostaan.

Tähän viimeiseksi: uskon nykyään vahvasti siihen, että me ei saada jotain chakraa haluamallamme tavalla auki (esim. selvännäköä) ellei ole sen aika. Me avataan, ja meille avataan "ylhäältä käsin", ne heti kun on oikea ajoitus. Jos siitä tulee ikäviä kokemuksia, silloin ne tarvitaan, jotta jotain parempaa voi tulla elämään. Jos vaikka selvännäkö ei ole auki tai aukea, on se merkki siitä, ettei pystyisi käsitellä vielä näkemiään asioita tarpeeksi hyvin. Selvännäköön ja sen eri tasoihin liityy olennaisesti ensin pelkojensa pois käsittely. Otsachakra on siis paljolti "valaistumisen chakra". Ja ikäviä kokemuksia ei pääsääntöisesti tule (tai niitä ei koeta ikävinä) kun elää puhtaimmasta rakkaudestaan ja viisaudestaan. Silloin näkee kaikessa sen rakkauden, jota kaikki on.

Jos joku jaksoi tämän lukea, fine. Jos joku ei jaksanut lukea, fine. *menee hiljentymään*

Jänniä asioita. Näitä voi ajatella ja pyöritellä yli ja ympäri monella tavalla, melkein loputtomasti. Lienee tosi, että mitä vähemmän pohdimme ja spekuloimme sitä lähempänä olemme totuutta. Ilmankos siis hiljentymisen sanotaan johtavan totuuteen tai olevan se. Mutta sallittakoon vielä jokunen miete aiheesta:

Tosiaankin, keho on parannettu kun mieli on parannettu, ja toisinpäin. Ehkäpä nuoruuden lähde on yksinkertaisesti tämä, ja siksi kirjallisuudessa puhutaan valaistuneista, jotka kulkevat vuosisadan / vuosisatoja nuoren ihmisen hahmossa. Luultavasti ihmiskeho on muutenkin suunniteltu elämään huomattavasti pitempään. Elämme nykyisin siis sitä vastaan, itseämme vastaan.

Minulla on elämänpiirissäni kokemusta noista "oikotie-syndroomista" ja muista. Mielestäni ei tosin ole mitään vääriä tapoja hoitaa / käsitellä itseä (tai muita). On vain hengen tapoja ja egon tapoja menetellä. Olen vakuuttunut, että meistä pidetään huolta, ja oikeastaan mitään väärää ei voi tapahtua. Joskus kuulee varoittelua ja suoranaisia käskyjäkin henkisissä piireissäkin siitä kuka ja miten saa mitäkin käyttää tai tehdä, ja mikä on oikeaoppista ja hyödyllistä. Mielestäni, jos sanotaan esimerkiksi "vain osaavat ja vihkiytyneet saavat käyttää tällaisia vuorikristalleja" on siinä äänessä taas puhujan ego. "Mielenterveyspotilaalle" saa yhtähyvin antaa energiahoitoa tai hän saa yhtälailla käsitellä vaikka kristalleja kuin muutkin. Mitään alempiarvoisia ihmisä tai vaaroja ei ole. Kaikki menee oikein. Olemme aina turvassa ja kaikesta on jo huolehdittu. Ainoastaan puhdistumista tapahtuu. On eri asia, mitä lisäkokemuksia esimerkiksi omatoimisesta chakrojen täysin harkitsemattomasta availusta tai ei-niin-perehtyneesti tehdystä kiviterapiasta seuraa ihmiselle. Jos tulee niin sanottu psykoosi, on se paitsi jotenkin oppiläksyllisesti tarpeen niin siinä on myös kysymys siitä, ettei ihmisen ego osaa silloin käsitellä "uusia tuulia". Todellinen itse (joka on aina terve) osaa käsitellä ne. Ero on siinä mitä opasta kuuntelemme itsessämme. Jos joudumme "hädän keskelle" tai "menetämme kontrollin", olemme kuunnelleet itsessämme tuota egon, pelon, harhan opasta. Jos hiljennymme ja kuuntelemme Henkeä(mme) on lähestymistapa ihan eri. Emme anna pelolle valtaa sillä yksinkertaisella tavalla, että emme koskaan toimi pelon mukaisesti, toteaa eräs mietelause. Psykoosikin on melko pelottava sana. En itse mielellään puhu sairausluokituksilla, koska haluan siis uskoa, ettei sairauksia ole. On vain epätasapainoa. Oletan, että "sairastavaakin" auttaisi enemmän, jos hänelle puhutaan sairausluokituksen ja lääkkeiden ynnä muun sijaan lempeästi vain epätasapainosta ja siitä kuinka paranet varmasti, jossain vaiheessa, ja kun päästät irti sairaudestasi ja sen taustasyistä niin paranet (tottakai sairauksia tulee hoitaa lääketieteellisestikin, mutta se ei ole kaikki kaikessa). Tiedän toisaalta kokemuksesta miltä tuntuu kun sairastaessa tai muutoin hädässä joku kylmänoloisesti tulee ja sanoo "elät harhassa, sinä olet terve". Mutta olen joutunut myöntämään, että taisivat olla oikeassa. Monesti viisaiden asioiden puhujilta puuttuu kuitenkin empatia. Avunanto, lohduttaminen, sympatia, hoiva olisivat niin tärkeitä maailmassa juuri näinä aikoina. Ei vain kylmäksi jättävät sanat, vaikka kuinka viisaita olisivatkin, ja vaikka jokaisen onkin tiensä kuljettava. Paljon on tullut nimittäin kuultua "päivitä maailmankuvasi, en voi auttaa sua enempää, heippa". Sekin on pelkoa, kun ei pysty / halua kohdata toisen hätää (omaa sisäistä hätäänsä).

Kaiken voisi kiteyttää tässä niin lyhyisiinkin lauseisiin. Ydin minusta on: pelko, ongelmat, sairaus = jumaluuden, todellisen minän kieltäminen, menneisyys; ja: rakkaus, vapautuminen, terveys = jumaluuden, todellisen minän myöntäminen, nyt-hetki. Joista jälkimmäinen on kaikki mikä on totta. Ihmeiden Oppikurssissa on eräskin lausahdus, jotakuinkin näin: "jos sinulla ei ole kaikki täysin hyvin, kieltäydyt selvästikin siitä, että kaikki olisi täysin hyvin". Muita osuvia kiteytyksiä ovat mietelauseet tyyliin "älä yritä turhaan meloa vastavirtaan, anna elämän virran viedä, pääset sinne mihin kuulut". Vielä toisin sanoen asian voisi kiteyttää siihen, että egossa ja ongelmissa ihminen kokee olevansa erillään, erillinen, poissa ykseydestä, jolloin näyttää olevan jotakin syytä puolustautua.

Chakroja tulisi tosiaan hoitaa alhaalta juurichakrasta ja maadoituksesta alkaen. Tietysti tässäkin voidaan ajatella olevan niin montaa tapaa kuin on ihmistäkin. Ei tee suoranaisesti välitöntä hyvää hoitaa chakrojakaan epätasapainoisesti sieltä täältä. Toisaalta kaikilla jossain vaiheessa edessä oleva "pimeän puolensa" käsitteleminen tietää melko poikkeuksetta jonkinlaista hajanaista romahdus- ja epätasapainovaihetta elämässä, chakroihin heijastuen. Jos jonkin chakran tukos ei tunnu aukeavan, ei kannata ehkä keskittyä siihen mikä siinä chakrassa mättää, vaan todennäköisin syy löytyy "alhaalta", kuten esimerkiksi juurichakrasta, tai alitajunnasta. Joskus syy voi olla maatähden alueella, tai kenties kausaali- tai henkipuolella (ehkä kehon yläpuolisissakin chakroissa). Tietenkin myös koko aura eri osineen, ja meridiaanit, sekä sivuchakrat on syytä tarkastella. Jos ei juurichakraakaan tunnu saavan kuntoon, paneutuisin sydänchakraan, sillä sanotaan, että kaikki pelko on peräisin sydänchakran jumittumisesta. Väittäisin, että sydänchakran (rakkauden) hoitamiseen keskittyminen ei saa aikaan paljoakaan epätasapainoa, niin oleellinen ja voimauttava chakra se on.

Ehkä kundalini ei nouse väkisin, ainakaan kokonaan. Kundalinin voi kuvitella nousseen. Sen voi haluta nousseen. Sen nousemista voi pelätä, ja silläkin jo saada aikaan kundalini-shokin. Ja onko se koskaan noussutkaan, jos ihminen on saanut ikävän tai rajun kokemuksen kundalinista. Pikemminkin miellän aidon kundalini-kokemuksen miellyttävänä ja luonnollisena, syväpuhdistavana. Se nousee kun ihminen on valmis, eikä sen silloin juuri tarvitse törmätä raskaisiin energioihin, vaan se puhdistaa sen mitä on tarpeen puhdistaa vielä pois, ja minkä ihminen hyvin kestää. Kundalini on tietääkseni aina mukana kuvioissa. Toisaalta ymmärrän tilanteen, jossa energiatyöskentelyssä esimerkiksi päässä tuntuu suuri paine, joka ei tahdo väistyä, ja tunne vaikuttaa sietämättömältä. Siinä (kuten kundalinissakin) lienee kysymys siitä, että puhdas energia on tavallaan törmännyt tai tuonut esiin raskaan energiatukoksen, joka koetaan voimakkaana, vaikka se on siinä kauan ollut. Jos ei pysty päästämään irti tukoksesta niin siinähän se pysyy pitkään, eli toisin sanoen ihminen silloin pitää vanhalla ajatusmallilla kiinni vanhasta ajatusmallistaan (tukoksesta), esimerkiksi "en uskalla päästää irti / en päästä irti, olen huolissani". Me niin usein alamme hoitamaan huolella huolta, jolloin olemme jumissa, kun meidän pitäisi vain rentoutua, luottaa, antaa tapahtua sen mikä tapahtuu. "Eihän se niin kamalaa ollutkaan, eihän ollutkaan mitään hätää, ei tapahtunutkaan mitään pahaa, olen yhä tässä". Ihmisen ydinolemus ei voi tuhoutua, kadota, tai vaurioitua (me ollaan se), harhaminä voi vain poistua kuvioista (ja tietenkin fyysinen keho joskus kuolee). Jos joku on saanut oikeasti rankan kundalini-kokemuksen, on se hänelle oppiläksy joistain asioista.

Ymmärrän, kun sanotaan, että "kaikki on harhaa" ja "universumi on unta". Toisaalta haluan hieman välttää koko harha-skenaariota. Mielestäni noihin juttuihin liittyy iso kompastumisen mahdollisuus. Niillä voi saada pään helposti sekaisin. Valaistumisen ja "sekoamisen" välillä ei ole isoa välimatkaa. Mutta tässä tullaan taas siihen samaan: mitä opasta kuuntelemme. Siinä on oikeastaan vain lähinnä se ero. Pelon keinoin tulkitsemalla voidaan saada aikaan se kontrollin menetys, ja vaikkapa joukkoitsemurhia. Erilaisella tulkintatavalla voidaan päästä mielenrauhaan. Esimerkiksi itse käsitän "universumi on unta" -sanonnan, että suurin osa meistä elää unessa (egon unessa), kaikki ei ole sitä miltä näyttää, riippuu kokijasta mitä asiat kenellekin ovat, lopulta ei ole sinänsä aikaakaan olemassa, ja henki on ikuinen. Saman sanonnan voisi käsittää: "mitä mitä apua apua häh kaikki on harhaa minua tai mitään ei ole olemassa äää...", tai "olen vain osa jonkun muun olemusta, joka ei sekään ole totta, joten voin tehdä vastuuttomasti mitä vaan...", ja muuta sellaista. Minusta tämä kaikki Oleva on erittäin totta, mutta me voidaan nähdä maailma erilaisten "lasien" läpi. Sillä on väliä miten me maailmaa katsomme. Sikäli elämme omassa kuplassa, että jokaisella on omat lasinsa ja käsityksensä ja jokainen elää omaa todellisuuttaan. Mutta uskon, että ne rakkauden, totuuden, lasit on kristallinkirkkaat ja erehtymättömät, ja siis täyttä totta. Se totuuden näkemys (valaistuneisuus) lienee kaikilla hyvin samanlainen, yhteinen. Maailman voi ajatella paradoksina, vaikka ei siinäkään lopulta mitään ristiriitaista tai kummallista ole. Me ollaan tavallaan yhtä, ykseydessä, samasta lähteestä peräisin, mutta silti omia yksilöitämme (samoin kuin maapallomme ja universumimme on fyysisesti yhteinen, samoista aineista koostumme tieteellisessäkin mielessä, mutta silti olemme yksilöitä). Kaikki on energiaa, eri tasoilla, mutta kuitenkin sama alkulähde. Olemme sitä samaa energiaa, mutta silti omia pyhiä kuolemattomia yksilöitä, henkitasolla. Tykkään ajatella, että me ollaan ikään kuin osia valtavan suuresta palapelistä tai kudelmasta (alkulähteestä), jossa jokainen osa (jokainen sielu) on korvaamattoman tärkeä ja erottamaton osa sitä. Ehkä me ollaan jokainen oma äärimmäisen tarkka ja uniikki aallonpituus energiataajuudessa, silti meillä on kaikki aallonpituudet käytössämme. Siksi ei ole alkua eikä loppua, eikä kuolemaa. Kaikki vain On, yhtä. Alkulähde on kuitenkin liikkeessä, jonkinlaisessa hengityksen kaltaisessa liikkeessä sykleineen. Tätä uskon tarkoittavan Ihmeiden Oppikurssin lausahduksenkin: "olet kertakaikkiaan korvaamaton jumalan mielessä, kukaan muu ei voi ottaa osaasi siinä".

Minusta puhdas aito elämänilo ja samaten tyyni tyytyväisyys ovat yksinkertaisesti korkeinta energiaa (jos voidaan tai pitää nimittää jokin energia "korkeimmaksi"). En näe iloa, aitoa nautintoa, egoperäisenä. En näe myöskään materiaa tai sen haluamista aina egon asiana. Jos sydämestään tahtoo jotakin, näkee sitä todella tarvitsevansa, sitä pyytää, sen saamiseen uskoo, sen ottaa vastaan, ja jos sitä oikeasti siis tarvitsee, niin silloin sen myös saa, sen saa pitää, jolloin se on siunaus ja täysin oikein. Askeettisuus on enemmänkin egon hommia. Jumaluus tarkoittaa lakkaamatonta yltäkylläistä runsauden virtausta (ei tietenkään materialismia tms.).

Henkinen kirjallisuus on melko täynnä erilaisia näkemyksiä, joiden kanssa on välillä ihmeissään. Mieli kysyy: "mitä tässä pitäisi nyt uskoa, mitä jos tuo onkin totta romuttaen kaikki näkemykseni, ja en olekaan 'oman laivani kapteeni'". Mutta sitten yritän muistaa sen korkeimman viisauteni, jonka käsitän. Se sanoo: jos jokin väite viisauden silmin näyttää epämiellyttävältä tai epätodelta, se todennäköisesti myös on epätosi, värittynyt tieto, egon ääntä. Totuuden sanassa on hyvä olla, se lohduttaa ja antaa turvallisuudentunteen, tyyneyden ja selkeyden. Mielenkiintoinen teoria esitettiin yhdessä auroista ja chakroista kertovassa kirjassa. Siinä haluttiin oikoa vanhoja käsityksiä muun muassa enkeleistä. Kirjailijan mielestä enkeleitä ei ole, vaan me olemme enkeleitä, ja enkelit ovat vain omia olemuspuoliamme, joita voimme nähdä auroissamme. Allekirjoitan tuon osittain, mutta uskon kyllä enkeleihin henkinä. Kirjan väitteessä on totta, mutten käyttäisi mielellään sanaa olemuspuolemme, vaan vain energialuomuksemme. Erilaisista auroissamme olevista energialuomuksista olen varsin vakuuttunut. Siihen katsoen aivan totta, voimme luoda "enkeleitäkin" itsekin, ihan kuten voimme luoda "negatiivisiakin ajatusluomuksia", "olentoja". Tuntui, että kirjassa mentiin siihen, että haluttiin jostain syystä kieltää auttajajoukkomme olemassaolo. Itse melkeinpä joudun uskoa tuon auttajajoukon, muiden muassa enkeleiden, näiden puhdassydämisten henkien olemassaoloon, kokemusteni valossa. Kuin myös uskon meidän kaikkien olevan enkeleitä, ja siis meissä on jo enkelienergiat. Pyydän itse myös enkeleitä puhdistamaan esimerkiksi chakroja, koska luotan, että varsinkin he kyllä tietävät ja näkevät täsmälleen mitä tehdä. Voihan yhtälailla pyytää omaa todellista itseä tekemään saman. Onko sillä lopulta väliä. Ehkä "pyhä henki" tarkoittaa kaikkea tätä, puhdasta parantavaa energiaa.

Muun muassa tähän ajatusvirtaan punoutuu chakra-näkemykseni. Chakrojenkin hoitaminen kun perustuu minusta elämän peruskysymysten miettimiseen ja sen suhteen oman mielenrauhan löytämiseen. Siitä vasta oikeastaan alkaa chakrojen perustavanlaatuinen puhdistuminen, avautuminen ja tasapainottuminen. Kun tajuaa itse asiassa sen, ettei ole mitään pelättävää, tai monimutkaista. Tukokset ja epätasapaino on siis pelkoa, kielteisyyttä, kieltämistä, sulkeutumista, eristäytymistä...irtipäästettävää ja anteeksi annettavaa. Ehkä kruunu+juurichakra ja niihin liitetyt asiat on oleellisessa roolissa sysäämässä eteenpäin chakratyöskentelyssä, ehkä niiden yhteistyö on tässä avain?

Näistä asioista tulisi kilometritolkulla tekstiä, nyt rajoitan tekstitulvaa. Tässäkin oli varmasti aihetta sivuten monen topicin juttuja. Mutta eritoten katson nämä kaikki asiat liittyvän chakroihin niin olennaisesti. Toivottavasti näistä on siis jollekulle hyötyä myös energiajärjestelmää hoitavassa mielessä. Kiitos, että sain avautua.

Kiitos, avartui näkemys taas hieman lisää muun muassa tuosta linkistä. Selvensi.

Kundalininkin voisi siis ajatella koko energiajärjestelmänä, ja koko puhdistumis- ja valaistumis"prosessina". Kundalinin nousu ei taida välttämättä olla yksittäinen tai muutamakaan meditaatiokokemus, vaan vuosienkin mittainen jakso. Näin näyttäisi olevan itsellä.

Puhdistautumisen aikana tulee luonnollisesti yhä herkemmäksi kaikenlaisille tekijöille, energioille. Puhdistavien energioiden (kuten erilaisten maan energialinjojenkin) vaikutukselta energiajärjestelmään ei voi silloin enää oikein missään välttyä, ja vaikutus on voimakas. Samalla tavalla ei ole tässä polun vaiheessa enää väliä esimerkiksi montako voimakasta kiveä on huoneessa, kun koko kallioperäkin (kaikki ympäristön kivetkin) vaikuttavat voimakkaasti itseen. Tai näin olettaisin asian osaksi olevan. Sitä osaa jo ulkoa elinpiirissään paikat ja kohdat, joissa olo huononee tai paranee aina samalla tavalla, riippumatta välttämättä asennoitumisesta. Päättelen tässä olevan yhtenä syynä auran laajenemisen.

Omakohtaisesti miellän kundalinin ja olemuksemme yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa voi ajatella olevan eri tasoja. Pidän fyysistä kehoa ja muun muassa hermostoa vastineena sille mitä energia- ja sielutasolla on. Ajattelen kundalinin kulkevan samaan aikaan niin henkitasolla kuin mentaali-, tunne-, eetteri- ja fyysiselläkin tasolla. Helposti jää kylläkin liian vähälle huomiolle fyysisen kehon vastineet näille energia-asioille.

Itsellä ei ole kokemusta niinkään äkillisestä heräämisestä. Sen sijaan pitkällisestä prosessista, jossa oireet pahenevat, tihenevät ja muuttuvat oudommiksi (eli aika normaali puhdistautumisprosessi?). Energiajärjestelmän salamannopean liikkeen ja voiman olen kokenut, ja kyllä siinä fyysinenkin keho sätkyy. Ehkä äkillisen heräämisen voi saada aikaan itse jotenkin. Yleensä kun tapahtuu jotain shokkimaista, niin ajattelen ihmisen tavoitelleen harhakuvia tai liikoja, jolloin häntä täytyy pikkuisen herättää. Kundaliniakin olen pelännyt, ja sillä saanut aikaan erilaisia hurjia tuntemuksia, "nyt se varmaan nousi, tai yrittää nousta, kauheaa". Aito yksittäinen kundalininnousu -kokemus taitaa olla vain voimauttava vaikkakin ehkä erikoinen. Sen jälkeen kaikki turha tuntuu olevan poissa ja kaikki tuntuu olevan oikein. On vain kokonaisvaltaisesti hyvä olla. Jos olo on jokin muu, huono, niin ajattelisin silloin olevan kysymys yhä omien esteiden käsittelystä, eikä niinkään kundalinin noususta, vaikka se onkin osaltansa juuri esteiden puhdistamista, ja siis läsnä kokoajan. Tästä päättelisin, että esimerkiksi itselläni ei ole oikeasti kundalini vielä sillä tavalla kohisten noussut, ja mieluiten se nouskoon kaikessa rauhassa (en näe syytä tavoitella tajunnanräjäyttäviä kokemuksia, enkä usko kundalinin sellainen olevankaan). Aidon kundalinikokemuksen jälkeen ei pitäisi olla pelkoja tai vaivoja (ainakaan hetkeen). Kundalinihan on oma voimamme. Ja me olemme oikeasti puhtainta valoa. Miksi kundalinikaan siis olisi jotain karmeaa. Puhdistuminen sinänsä on usein aika rankka tie, kyllä, jos sen rankasti ottaa.

Tuli maadoituksesta vielä yksi näkökulma mieleen. Kirjallisuudessa maadoituksen kohdalla sanotaan joskus "energiasi kaipaavat maadoittamista". Ehkä voi olla hyvin maadoittunut periaatteessa, mutta jokin oma energia ei ole käytännössä kunnolla maadoittunutta. Jos ajatellaan tukosten estävän energian virtauksen, niin jospa tämä pätee maadoitukseenkin samoin. Silloin energia ei pääsisi vapaasti tukosten läpi Äiti Maahan, maadoittumaan, maan päälle. Jolloin aiheutuu osaksi leijuva, hajanainen, sekava olo. Ehkä korkeammat energiamme eivät pääse silloin toimimaan kunnolla maan päällä (pelkoenergiaa on tiellä). Tai ehkä jokin karkeampi energiamme ei ole maadoittunut. Ehkä kannamme mukanamme edellisten elämiemme maadoittamatonta energiaa, tai muistoja sellaisesta. Ehkä pelkoenergia on aina ei-niin-maadoittunutta. Maadoitukseenkin pätee samat "lait" varmasti kuin muuhunkin energiassamme: jos olemme epätasapainossa muuten, voiko maadoituskaan toimia täysin tasapainoisesti. Ehkä voisi ajatella, että joko olemme täysin maadoittuneita tai sitten emme.

Itselläni on tapana pyytää varsinkin hankalanoloisissa epävarmoissa tilanteissa Korkeinta avuksi, jolloin voin luottaa, että hyväkseni tehdään kaikki voitava täsmälleen oikein. Luotan siihen enemmän kuin että lähtisin etsimään (luultavasti kallista) energiahoitajaa tekemään minulle oman oppinsa mukaisen hoidon, vaikken uskokaan, että energiahoidoissakaan voi mitään väärää tapahtua. Tehokkain, helpoin ja nopein hoito todennäköisimmin onkin kun asettuu vain makuulleen, pyytää apua ja ottaa avun vastaan. Paras apu on aina tarjolla. Ehkä meidän tarvitsisi vain hengittää hiljaa ja siten asettua takaisin "universaaliin sydämensykkeeseen", jolloin tasapainotumme automaattisesti kokonaisvaltaisesti.

Kundalinilla on harmillisesti hiukan pelonsekainen maine, sitä tuolleen yleismaailmallisesti pohdiskelin viime viesteissäni.

Koin pienen ahaa-elämyksen maadoituksesta ja irrallisesta olosta, ja tuntui että ehkä oivalsin asian viimein kokonaan. Irrallisessa olossa voi siis olla niin, että meissä olevaa vanhaa energiaa, joka ei syystä tai toisesta ole maadoittunutta Äiti Maahan tai tähän hetkeen, puhdistuu "pois". Ja kun vanha tarpeeton energia lähtee meistä poistumaan, siitä tulee enenevässä määrin ei-maadoittunutta. Tämä osittainenkin ei-maadoittuneisuus aiheuttaa outoja tuntemuksia henkisesti. Jos ei päästä irti tuosta omasta puhdistuvasta energiastaan (joka on tunnetta ja ajatusta) niin voi tuloksena olla pitkäkestoinenkin irrallinen, sekava olo (ja maadoituksen heikkeneminen lisää, ellei ole valmiiksi lujaa maadoitusta). Jos siitä huolestuu, elää siitä energiastaan, eli pitää siitä kiinni, niin olo pahenee. Jos taas antaa energian mennä, olo helpottaa, ja todennäköisesti maadoituskin palautuu tasapainoon. Hiljentyminen ja uni auttaa, muun muassa. Jospa tästä on jollekulle muullekin kuin itselleni apua.

ps. kirjallisuudessa puhutaan paikoin myös tarpeettoman tai huonon energian laskemisesta Äiti Maahan, niin olo helpottuu. Onko tämä sitten maadoittamista, enpä ota siihen enempää kantaa.