No niin. Varmasti olen jo muutaman tunnin päästä sitä mieltä, että "idiootti, kun menin sinne sellaista kirjoittamaan". Mutta nyt tuntuu siltä että kirjoitan. Katsotaan, maltanko olla poistamatta höpinöitäni jälkikäteen.
Huom! Tämän tekstin yksityiskohdat eivät ole minulle kaikki absoluuttisen tosia, vaan lähinnä on kyseessä yksi näkökulma, jonka avulla eräitä kiistämättömiä tosielämän asioita voi jäsentää. Ja nyt asiaan:
Seurustelin kaksi vuotta ja nelisen kuukautta sellaisen naisen kanssa, jolla oli näkyjä ja unia elämistään menneinä vuosisatoina. Yksi seurustelumme päättymisen syy oli, etten ole hänen nykymaailmasta etsimänsä reinkarnoitunut menneen elämän henkilöhahmo. Sen sijaan minulle löytyi exän näyistä ihan toinen identiteetti. Olen
Safira, jossain itämaassa elänyt palvelijatar, joka taipui kiltisti ja nöyrästi miesväen komentoon ja antoi rääkätä itsensä henkihieveriin palvelutyöstä. Käsittääksemme Safiran "voimaannuttaminen" alkoi jo samassa elämässä. Nykyisestä elämästäni olen päätellyt, että Safira oppi lukemaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tai uskaltanut hyödyntää osaamistaan.
(Tämän jälkeen saatan oman elämäni vihjeiden perusteella olla elänyt 60-luvun Ruotsissa hippityttönä, joka kuoli nuorena, ehkä sydänvikaan. Todennäköisesti olin oikea nuorten miesten ihannetyttö, olin kiltti, hymyilin ja yritin hirmuisesti.)Oman elämäni ymmärrettävänä karmisena lähtökohtana synnyin poikalapseksi, mutta Safira-karma vaikuttaa niin, että olen kasvanut vihaamaan "miestä" itsessäni ja voimaannuttamaan naisia. Toisaalta sama karma on jälleen ajanut minut hirmuisesti yrittäväksi palvelijaksi. Koko varsinaisen oman (omaehtoisen) elämäni ajan on toistunut kuvio: tutustun heikkoon/kärsivään naiseen, omistaudun hänen voimaannuttamiselleen, hän pääsee jaloilleen – ja hylkää minut tarpeettomana yksinäisyyteen. Jokusen kanssa olen seurustellut; muut ovat ystäviä, joihin olen kohdistanut syvimpiä ja sisimpiä tunteitani, koska ei ole ollut lähempiäkään joihin kohdistaisin. Tällä hetkellä poden kriisiä, jonka taustana on seuraava kolmen viime vuoden tapahtumakehitys: 1) nainen vei minut ihmissuhteeseen kuin pässiä narusta, 2) rakastin häntä auttamalla hänen ongelmissaan, mutta en koskaan ymmärtänyt tulla riittävän lähelle (koska en yksinäisen henkilöhistoriani tähden ymmärtänyt oikeasti läheistä läheisyyttä olevan olemassakaan); 3) nainen vapautui ja voimaantui, osaksi suorasta ja välillisestä vaikutuksestani; 4) nainen jätti minut; 5) koska minulla ei ollut läheisempiäkään, tyydyin hänen ystävyyteensä ja annoin sata kertaa anteeksi, ettei hänellä ollut minulle aikaa; 6) nainen löysi uuden kumppanin ja pääsi heti ensitapaamisella lähemmäs häntä kuin me olimme koskaan päässeet. Se totuus on vain minun hyväksyttävä, mutta se ottaa aivan hirmuisen koville, koska yritin niin hirmuisesti.
Tiedän, että joku tomppeli reagoisi tällaiseen leimaamalla
naiset jotenkin kielteisesti, vaan en minä. Ei
Safira. Itse asiassa näen, että yritykseni palvella naista on monessa tapauksessa päätynyt jonkun miehen tai miesten eduksi. Moni nainen on esimerkiksi saanut keskusteluistamme sen puuttuvan varmuuden, että "hei, minut hyväksytään!", minkä seurauksena hän on solminut läheisen rakkaussuhteen jonkun miehen kanssa. Itselläni sitä "minut hyväksytään" -tunnetta on ollut aika lineaarisesti vuosi vuodelta vähemmän (poikkeuksena erityisesti viime vuosi, jolloin seurustelin aiemmin mainitun exän kanssa). Annan kuitenkin näille ihmisille anteeksi jeesustelemalla itsekseni, etteivät he tiedä mitä tekevät. Joku voisi tähän nyt suositella, että hei come on dude, hyväksy itsessäsi oleva mies ja miellytä naista sellaisena kuin nainen sinut haluaa, niin teet viime kädessä parasta naisille. Vaan eipäs. Vihaan yhä itsessäni olevaa "miestä" enkä olisi miehekkäämpänä yhtään tasapainossa
edes sisimpäni kanssa, ja lisäksi uskon, että näyttämällä feminiinin miespuolisen mallia ja esimerkkiä olen feministisempi (sitähän se naisten emansipointi ja voimaannutus käytännössä on) kuin taipumalla miehiseen muottiin. Ihanteellista ja ylevää, mutta tällä hetkellä, tässä yksinäisyydessä se ei paljon lämmitä. Olen itse asiassa varma, että nykyiset määrittämättömät massuvaivanikin paranisivat, kun vain saisin elämääni riittävästi rakkauden lähienergiaa.
(Ne myös alkoivat aikana, jolloin energia oli lopussa silloisesta työstäni – mikä sopii oikein hyvin Safiralle.) Ja tällaisena, Safiran
(ja ruotsalaisen hippitytön?) feminiininä reinkarnaationa minut huolitaan vain palvelijaksi.
Asiaa mutkistaa sekin, että uskon niihin monien tietämiin höpinöihin, että pyhä naiseus – "jumalatar" – on kahlittu miehisen vallan alle. Tämän myytin tunnetuin popularisointi on Prinsessa Ruusunen. Tarinan mukaan hänet herättää satavuotisesta unesta prinssi, jonka nimi on suomalaisen toisinnon mukaan Florestan.
Kukkaisprinssi on selkein feminiinin miespuolisen arkkityyppi, mitä voi tulla mieleen. Oman päätelmäni mukaan pyhän naiseuden vapauttaminen tarvitsee sekä naisten omaa voimaantumista että miesten kääntymistä feminiinille kannalle, ja kuten tästä nyt on helppo päätellä, itse molempiin prosesseihin osallistuneena koen sen osaksi elämäni tarkoitusta.
En siis osaa juuri muutenkaan elää. Elämä on valintoja, mutta valintoja ei tehdä karmisessa tyhjiössä. Olen nyt hieman poissa tolaltani ja kaipaisin itse naisellista voimaannuttajaa, jota ei tietysti tulisi mieleenkään jättää. Muuten... pelottaa. Voi olla, että joudun etsimään elämäni valoa taas yksinäisyydestä, mikä veisi minut jälleen niin kauas toisista ihmisistä, etten osaisi tulla riittävän lähelle. Ja kun voimaannuttajaa tarvittaisiin, ottaisin työn vastaan. Kunnes olisin jälleen yksin...
Kiitos jos jaksoit lukea, ainakin tällä hetkellä kiitos.
