Itseään kohtaan lempeyden harjoittaminen. Lienee varmaan ainoa asia jossa olen eläissäni itseni kanssa onnistunut jotenkuten, koska eihän siinä täydellisesti voi onnistua, ilman että terveellisen itsearvostuksen ja narsismin raja tulee ylitettyä. Itsekriittisyyttäkin pitää olla vähäsen, siinä missä itsensä arvostamista enemmän. Mutta itse opin olemaan hellempi itselleni, kun onnistuin hyväksymään sen tiedon, että olen ihminen ihmisten joukossa. Kun opin miettimään itseäni siitä näkökulmasta, joka olisi jos katsoisin itseäni taivaalta, maapalloa vilkuilen. Ihminen ihmisten joukossa vain. Joidenkin mielestä masentava ajatus, ja tämä ei tosiaankaan auta, jos pitää itseään arvottomana. Tämä auttaa silloin, jos arvostaa itseään, mutta häpeää tekojaan ja luonteenpiirteitään, vaikka ne kokonaisuuteen kuuluvatkin. Siinä samalla opin myös ymmärtämään, että vaikka olen vain ihminen ihmisten joukossa, olen ainoa minä itselleni. Elän itseni kanssa koko elämäni, ymmärrän itseäni ja ajatuksiani, toisinkuin taas toisia ihmisiä. Ylhäältä katsottuna olen vain yksi ihminen ihmisten joukossa, omien silmien kautta katsottuna olen se kokonaisuus, joka mahdollistaa sen maailman näkemistä, en näe kenenkään muun ihmisen silmien kautta. Minun ei pidä ajatella olenko riittämätön muille, kunhan olen riittävä itselleni. Aina minun ei tarvitse olla hyvä, koska maailmassa on monia muitakin ihmisiä, jotka silloin toimivat hyvän puolesta. Pienikin määrä on kuitenkin määrä. Minun ei tarvitse yksikseni pelastaa maailmaa ja lukuisia ihmisiä siellä. Voin avittaa siinä, mutta koko tehtävää en voi suorittaa. Näillä asioilla minä hellyin itselleni, mutta tämä ei saata auttaa hirveästi muita, koska se on ihmiskohtainen kysymys, miten itselleen voi heltyä. Toiset onnistuvat siinä helpommin, toisille se on vuosien prosessi.