Kirjoitan tämän ylös tänne kuin avoimeen päiväkirjaan. Kiitos valoisalle vuodenajalle, joka on hävittänyt ensin pimeyden ja sitten tietynlaisen "kuolleisuuden tilan". Uutta elämää sykkii kaikkialla ja siksi minäkin olen sekä pystyvä ajattelemaan tällaisia asioita pidemmälle että saamaan aikaiseksi kirjoittaa siitä.
Vuonna 2006 päädyin tekemisiin tiibetinbuddhalaisen (vajrayana) ryhmän kanssa, koska muita buddhalaisia ryhmiä ei tullut vastaan. Minua vieraannutti heistä se heidän ajatuksensa, että ihmisen kannattaa asettaa uskonsa, toivonsa ja luottamuksensa lamaan (siis buddhalaisena terminä, vrt. dalai-lama), koska ihminen ei yleensä kykene ymmärtämään niin abstrakteja asioita kuin olevainen tai kaikkeus. Lama toimi siis "välittäjänä". Dharma-foorumilla (sosiaalinen media ei ollut vielä tehnyt läpimurtoa, se oli kaikenlaisten foorumien kulta-aikaa) taas törmäsin zenbuddhalaisiin, jotka olivat omaan silmääni kuivakoita tyyppejä. Heidän elämänihanteensa vaikutti olevan seinään tuijottaminen. Sekään ei vetänyt puoleensa. Olin edustavinani eri juonnetta buddhalaisessa perinteessä, nimittäin psykedeelistä* tietoisuuden ja tajunnan laajentamista, vapauttavan totuuden etsintää ja yltiöpäistä suuntautumista kohti valaistumista – itse asiassa ajattelin jopa maailmanvalaistumista, mikä edusti minulle jonkinlaista joukkobodhisattva-ihannetta. (*Tämä ei tarkoita huumeita, vaikka totta kai olen aikoinani omat hötsyntötsyni pölläytellyt lukuisat kerrat. Minulla on hyvin herkästi stimuloituva psyyke.)
Olin väärässä, tietysti. Saatan olla hyvin väärässä edelleen, mutta nykyisen elämäntuntemukseni mukaan zeniläiset olivat oikeimmassa, joskaan eivät nuo kuivat zazen-tyypit. Heidän uskonsa taisi olla jonkinlainen herätysliikeluterilainen versio zenbuddhalaisuudesta, harras ja vakava. Zenissä on kuitenkin myös se "kaikki on pohjimmiltaan yksinkertaista, nauti yksinkertaisista asioista, ole lähellä ihmisiä ja luontoa" -puoli, joka on varsin luotettava lähtökohta. Mutta miksi, siinä minun on syytä palata yhteen kummalliseen omaan lähtökohtaani, jonka esille nostaminen vieraannutti aina buddhalaiset, kun se oli heistä pinnallista haihattelua. Tietysti.
1960-luvun hipahtavana aikana pidettiin isona guruna jenkkiheppua nimeltä Timothy Leary. Isolta osin hän puhui psykedeelisistä huumeista, ja siinä hän minusta menikin metsään; toisaalta ajatus, että Leary oli vain seonnut LSD:hen ja sen tähden epäkiinnostava, menee yhtä lailla pieleen. Leary näet esitteli näkemyksensä tietoisuuden seitsemästä tasosta, minkä olen vuosikymmenestä toiseen havainnut ihan hyväksi työvälineeksi. Ensimmäinen taso on ylin taso (valaistuminen) ja seitsemäs alin (tiedottomuus, tajuttomuus, kuolemaan johtavat teot jne). Vanhoilla päivillään Leary lisäsi kahdeksannen tason, joka sijoittui keskivaiheille ja jonka sisältö oli seksuaalinen latautuneisuus. Vaikka itsekin ymmärrän seksuaalisen energian päälle oikein hyvin, en oikein osaa pitää sitä erillisenä vaan enemmänkin tapauskohtaisesti joko viidennen tai neljännen tason ilmiönä.
Elän joka tapauksessa käsityksessä, että jos ihminen horjuu viidennen (aktiivinen ja sosiaalinen toimijuus) ja kuudennen (passiivisuus, masentuneisuus tai pelonsekaisuus) tason välillä, hänen ei yksinkertaisesti kannata kurkottaa ylimmille "psykedeelisille" tietoisuuden tasoille. Tässä Leary puhui ristiin. Hän yhtäältä kirjoitti, kuinka ihmisen keho-mieli-systeemi yrittää kaikin voimin vastustella tietoisuuden tason ylenemistä (koska se on rakentunut vallitsevan tason säilyttämiseen), mutta toisaalta suositteli innokkaasti psykedeelejä, koska ne pystyivät näyttämään ihmisille absoluuttisen olevaisen, totuuden ja valon. Tosiaan näyttämään: psykedeelisen huumeen käyttäjä voi saada välähdyksiä, joiden avulla hän saattaa rakentaa tietoisuutensa uusiksi; mutta kuten tiedetään, lukemattomien ihmisten systeemi ei kestä niin radikaalia muutoksen yritystä, he sekoavat psyykkisesti ja ehkä päinvastoin vajoavat alimmille tietoisuudentasoille. Itse en näe enää mitään puoleensavetävää sellaisessa ihmisyydessä, jossa yritetään psykospirituaalista ihmettä, epäonnistutaan traagisesti ja kuitenkin yritetään uudestaan.
Ihmisen, jolla niitä psyykkisiä ongelmia on ollut, on ihan hyvä vakiinnuttaa oma aktiivisuuden ja sosiaalisuuden tasonsa ja mikäli haluaa laajentaa tietoisuuttaan, seuraava askel on zeniläinen ihanne – tuskin seinään tuijottaminen, enemmän yllä kuvailemani yksinkertaisuus. Tämä koskee ilman muuta myös uskonnon harjoittamista. Useat intialaisperäisen viisauden massalevittäjät Maharishista Srila Prabhupadaan ovat muistuttaneet, että parempi länsimaisen ihmisen on etsiä totuutta "omastakin" uskonnostaan kuin olla täysin etsimättä. Itse olen miedosti tapakristillisestä kodista, ja missä nollari-vuosikymmenellä suhtauduin kristinuskoon nimenomaan "vääränä oppina", nykyinen ymmärrykseni on, että mihin kristillisessä perinteessä tai kristillisissä rituaaleissa voin ongelmitta yhtyä, miksikäs en yhtyisi. Kirkosta erosin 2001 enkä ole liittynyt takaisin. Ovien sulkeminen seurakunnalta ja etsijöiltä pimeimpinä koronavuosina oli lopullinen sinetti sille, ettei ev.-lut. kirkko ole palaamisen arvoinen. Tällä jaarittelulla yritän ilmaista, etten myöskään ajattele että ihmisen pitäisi liittyä buddhalaisiin yhteisöihin laajentaakseen tietoisuuttaan – itse asiassa ihmisen ei "pitäisi" yhtään mitään, tehköön kukin niin kuin omalla tiellään parhaaksi katsoo.
Ja kuitenkin. Minusta ne zenbuddhalaiset eivät ole sittenkään oikeassa. Jos onnistuu saavuttamaan yksinkertaisen elämän vastaanottamisen tilan – joka ei ole yhtä kuin oppiminen tyytymään osaansa, tämä tärkeä lisättäköön – ei mielestäni ole edelleenkään mitään syytä kuvitella "valaistuneensa" (ja se siitä sitten?). Sellaista meininkiähän on jopa hippifoorumilla takavuosina nähty. Learyn alkuperäisessä seitsemän tason järjestelmässä kyseinen taso on vasta neljäs. Sen yläpuolella on hyvin syvälle elämän ytimeen menevä kolmonen, sen syvyyden yläpuolelle euforis-ekstaattiseen tietoisuuteen yltävä kakkonen ja puhdasta tyhjää valoa tarkoittava nirvana... tai jotain sinnepäin. Pystyn Learyyn ja eräisiin muihin ajattelijoihin nojaten teoretisoimaan ja filosofoimaan näitä juttuja älyllis-intuitiivisesti, mutta eihän minulla niistä mitään kokemusperäistä ymmärrystä ole. Toivon osaavani joskus elää neljännen tason mukaista elämää ja tällä hetkellä tässä tilassa on, ei ainoastaan turhaa, vaan ymmärtääkseni jopa häiriöksi haikailla sen kummempaa.
Lopuksi voisin tietysti sanoa, että kiitos jos luit näin pitkälle, mutta toisaalta jollet lukenut, kunnioitan oikein hyvin sitäkin valintaa. Niin se elämä menee. Aika kauan piti elää ymmärtääkseen senkin asian.
