Söisitkö hyönteisiä? - 1

Miksipä ei... Hiukan opettelemista siinä kyllä olisi, mutta olenhan nilviäisiäkin syönyt, niin miksi en oppisi syömään hyönteisiä. Riippuu toki hyönteisestä. Torakoita en söisi mistään hinnasta. Ehkä heinäsirkkoja.

Punaisessa camparissa on käytetty väriaineena jotakin koppakuoriaista (baarimikko äitini mukaan) ja on se silti mennyt kurkusta alas vaikka olen tiennytkin sen.

^Itsekään en tahdo tappaa itikoita.

Kerran söin kavereiden tarjoamaa ruokaa, jossa oli jauhomatoja. Se oli kyllä ihan hyvää ja varmaan ravitsevaakin.

^ Itse en usko, että millään olennolla on varsinaista sielua tai ydinolemusta. Itikoiden tappaminen vain tuntuu minusta väkivaltaiselta ja vie siksi mielen helposti rauhattomaan tilaan. Muistan vieläkin kamalan rusahduksen ja inhottavan fiiliksen, joka tuli, kun viimeksi litistin jonkun kuoriaisen kämppämme lattiaa vasten. Ja tein sen vieläpä meditaatiojakkaran jalalla.

Eikö meidän "olen-tunto" (kokemus siitä, että "olen olemassa") ole jonkinlainen ydinolemus?

Joo, mielestäni on. Ja aika kiinteästi se liittyy sieluun tuntemus että "minä olen minä, olen olemassa". Mutta sielu on minusta sellainen aineeton osa jokaisessa elämässä, mitä kukaan ei voi täysin ymmärtää.

Ja kai ötököilläkin on jonkinlainen sielu. Enemmänkin ne toimii vaistojensa varassa, enkä ole nähnyt että niillä olisi tunteita, vaikka olen paljon tutkinut ötököitä. Ehkä ötökkö on vain niin kaukana ihmisestä että en ole huomannut sillä olevan tunteita, vaikka sillä olisikin. Monilla eläimillä olen kyllä huomannut paljon tunteita kuten koirilla ja kissoilla.

Silti lapsena aina kidutin ja kiusasin ötököitä huvikseni. En saanut siitä sadistista iloa, vaan enemmänkin se oli uteliaisuutta. Tiputtelin hämähäkin verkkoon muita ötököitä ja seurasin kuinka hämähäkki kietoi sen seittiin ja söi sen ennenpitkää. Sitten tein muurahaisgladiaattoritaisteluita; otin kahdesta eri yhdyskunnasta muurahaisen ja katsoin kumpi tappaa toisensa ensin. Muurahaisetkan hyökkäävät aina sen kimppuun joka ei ole niiden yhdyskunnasta. Yksi asia mitä kadun oli se, kun otin ison koppakuoriaisen ja pidin sitä meidän koiran kuonolla ja se puri saksillaan meidän koiraa. En ymmärrä miksi olin niin inhottava Soinnulle (koiralle). Kadun sitä tosi paljon nyt aikuistuttuani. Lapsena ei jotenkin vaan osaa ottaa muiden tunteita huomioon. Olen helpottunut että Sointu kuitenkin ei oo inhonnu mua koko sen loppuelämän (kuoli viime jouluna)...

Olin kans lapsena aika katala ötököitä kohtaan, pidin muurahaisille uimakouluja ja opetin niitä sukeltamaan, työnsin niitä tikulla veden alle ja katsoin, pysyykö ne siellä. Yllättävän hyvin kyllä selvisivät kaikesta, mutta jos omia lapsia olisi, vääntäisin niille rautalangasta, että eläimiä ei saa kiusata.

Eikö meidän "olen-tunto" (kokemus siitä, että "olen olemassa") ole jonkinlainen ydinolemus?

jokin olemus se on, mutta onko se ydimmäinen?

Kehostairtautumiskokemukset viittaavat siihen, että ihmisellä olisi jonkinlainen ydinolemus. Ihmiset ovat saattaneet olla kliinisesti kuolleita ja kokea leijuvansa kehonsa yläpuolella JA ovat pystyneet jälkeenpäin kuvailemaan hyvin tarkasti tapahtuman aikana huoneessa tapahtuneita asioita.

(P.S. Sry offtopic! )

Tarkoitan tietoisuutta, jossa ajattelu ja tunteet tapahtuvat.

Kun tarkkailen tietoisuuskokemustani, niin havaitsen vain jonkinlaisen "tietoisuusjatkumon", joka muuttuu hetkestä toiseen samaan tapaan kuin tunteet ja ajatuksetkin. Välillä on esimerkiksi johonkin fyysiseen tuntemukseen liittyvää tietoisuutta, joka vaihtuukin yhtäkkiä ajatus-tietoisuudeksi tai tunne-tietoisuudeksi jne. En näe tämän prosessin takana mitään muuttumatonta ja perimmäistä "The Tietoisuutta" tai "minää".

Kehostairtautumiskokemukset viittaavat siihen, että ihmisellä olisi jonkinlainen ydinolemus.

Minusta ne viittaavat vain siihen (mikäli ovat totta), ettei tietoisuus ole fyysisestä kehosta riippuvainen ilmiö.

Mutta, "sanat värisee kosmoksessa" ja me olemme mitä olemme.

Niinpä.