Jostain syystä kaikki ottavat yhteyttä silloin, kun jokin on hätänä ja tarvitsevat olkapään, jota vasten itkeä. Ei siinä, totta kai haluan olla tukena, mutta jos ei koskaan muuten ota yhteyttä kuin kertoakseen huolistaan, niin onko se nyt ihan oikein?
Joskus ihmiset unohtaa sen, että ihan arkipäiväisetkin asiat voisi jakaa muiden kanssa. Se on vain helpompi olla yhteydessä kun on se jokin asia johon kaipaa apua. Toisaalta voi olla että ihmiset, jotka toimivat näin olettavat sinun tekevän samalla tavalla. Ottavan yhteyttä silloin kun itse tarvitset tukea.
Jaksamista, ymmärrän että tuntuu raskaalta olla muille jatkuvasti se tukipylväs. Voithan itse ottaa yhteyttä muihin ja kysellä kuulumisia silloinkin kun niitä ei välttämättä ole.
Haluisin vana löytää jonkun tien millä tää kaikki loppuisi. Ehkä haluan vaan kuolla pois, joskus tuntuu että kaikki kipu on vaan niin liikaa. Niin paljon ettei vaan kestä. Oon tunteunut fyysistäkin kipua, mutta se ei ole mitään verrattuna tähän. Tää on helvetti. Tekisi mieli viiltää reikä rintaan ja repia sydän ulos, jos sitten kipu loppuisi.
Ihan varmasti on ihmisiä jotka välittävät susta ja joiden elämään olet vaikuttanut. Jo täällä foorumilla, ja miten pieni osa elämää tämä loppujen lopuksi on. Tiedän että silloin kun seinät kaatuu päälle ja ahdistaa niin se vain on vaikea muistaa. Luen kirjoituksiasi ja en voi muuta kuin lähettää halauksia täältä. Mutta tiedätkö, ei ole yksinkertaisia teitä joilla asiat vain loppuisi. Jotenkin en usko, että kuolemakaan olisi sellainen. Sen sijaan on polkuja joilla jokainen askel on päätös ja kokemus ja sellaisena tärkeä, silloinkin kun kompuroi. Tuollainen kipu on kauheaa, niin raskasta kun tuntuu että siihen pakahtuu. Mutta vielä pelottavampaa on se hetki kun ei enää tunne mitään.
Se on vaan niin että kun on vuosikaudet etsinyt ja etsinyt jotain helpotusta sisäiseen kipuun, ei oikein enää tiedä miten jaksaa jatkaa. Tuntuu että kaikki vaihtoehdot on jo kokeiltu... En vaan usko että ikinä voin olla tyytyväinen tai aidosti onnellinen. Mussa on vaan jokin niin perustavanlaatuisesti väärin. Enkä tiedä mika se on...
Toistan Brooksia, sussa ei ole mitään väärin. Olet älykäs ja rehellinen ihminen ja molemmat ovat erittäin kunnioitettavia piirteitä ihmisessä. Joskus itsestä tuntuu että kaikkein eniten ahdistaa se, kun etsii jotain. Aina jotain enemmän, mutta ikinä ei oikein tiedä mitä se on. Onnellisin on kuitenkin hetkinä kun kun vain pysähtyy ja
on, etsimättä tai kaipaamatta mitään lisää. Menee vähän sekavaksi, anteeksi siitä. Joka tapauksessa, sitä on kehittänyt itselleen ajatuksen jonkinlaisesta ideaalista joka pitäisi saavuttaa. Kun todellisuudessa se karkaa aina vain kauemmaksi mitä epätoivoisemmin siitä yrittää saada kiinni. Mitä on olla aidosti onnellinen?
Hienoa kuitenkin jos yksi aallonpohja on taas takana, tsemppiä.
