Avautumista - 53

Ihastumisen tunne on ihan jees, mut se on ärsyttävää, jos ei meinaa saada kohdetta mielestään, kun olisi kaikkea muutakin ajateltavaa. En onneks nyt ole ihastunut, viimekuussa olin jotain kaks viikkoa ihan totaalisen in lööv, aina ajatukset harhaili ja öisin valvotti, mut se helpotti kun tutustuin kohteeseen. Ei sillä, että se olisi paljastunut jotenkin kamalaksi, päinvastoin, mutta jotenkin koen, että sillä tavalla toisen saa riisuttua turhasta mystiikasta ja omista projektioistaan, ja tilanne vähän normalisoituu. Eri ihmisillä tietty eri setit, jos ennestään tuttuun kaveriin menee ihastumaan, niin se onkin vähän monimutkaisempi juttu.

Mun mielestä ei ole mitään aikarajaa sille, että milloin saa eron jälkeen ihastua. Jos eron jälkeen ihastuttaa, niin se johtuu eroa enemmän ehkä siitä, että elämässä on vaan tilaa ihastukselle. Eikä sitä tarvitse viedä minnekään, puhua tunteista tai muuta, nauttii vaan niistä fiiliksistä ja toisen ihmisen läsnäolosta, ja kattoo mitä tapahtuu.

Raha...Oon suunnittelemassa muuttoa kaverin kanssa, mutta rahaa ei vaan meinaa saada. Saan opintotukea ja asumislisää (450e/kk) jos asun omillani, mutta ei se riitä pk-seudulla kaksiossa elämiseen. Ja osa-aikaduunipaikkoja ei meinaa löytyä millään (ainakaan niitä jotka sopisivat yhteen täysipäiväisten opintojen kanssa). Pitäisi saada jostain ainakin 200 euroa kuukaudessa. Opintolainaa en aio ottaa, enkä tiedä edes saisinko sitä. Hitto näiden asioiden kanssa.

Luulen, että toi on just tärkeintä, että olet vaan toiselle läsnä ja hyväksyvä, se riittää ihan hyvin ihmisenä onnistumiseen. Muiden ihmisten pelastaminen on aika mahdotonta, toki niille voi heittää köyttä, mutta niiden itsensä on tartuttava siihen ja kiivettävä. Tunteilleen ei toki mitään mahda, mutta jos kovasti murehtii muiden masennuksia, niihin uppoaa helposti itsekin, ja silloin susta on vielä vähemmän apua.

Mutta joo, ehkä sellainen on hyvä lähestymistapa, että omana valoisana itsenään tekee itsestään osan sitä toisen ihmisen todellisuutta ja koettaa esimerkillään inspiroida ja osoittaa, että näinkin voi elää ja ajatella, onnellisuus on ihan mahdollinen juttu.

Hyviä ajatuksia. Itse olen aina tuntenut vetoa ihmisten ja elollisten olentojen auttamiseen, mutta eihän sitä pitäisi tehdä oman hyvinvoinnin kustannuksella. Ei kukaan voi ottaa toisen tuskaa tai taakkaa kannettavakseen, me voimme vaan yrittää keventää sitä sanoillamme ja teoillamme. Mielestäni se on jokaisen ihmisen vastuu, mutta kuitenkin joku raja pitää olla. Sitä vaan välillä turhautuu tuohon kärsimyksen näkemiseen. Silti jokaisen pitää kai itse käydä läpi nämä jutut ja oppia jotain niistä. Jotkut toki saattavat tarvita huomattavasti enemmän apua ongelmiensa selvittämiseen. Ketään ei pitäisi jättää yksin, olemme täällä toisiamme varten. Nyt ja aina.

Aina voi yrittää pelastaa ihmisiä masennukselta, ja joskus jopa onnistuu, muttei kaikki ole kuitenkaan pelastettavissa... Mutta mielestäni jokaisen vastuu on edes yrittää auttaa toista.

Ärsyttää ihastua.... Miksi ihmisten pitää olla niin ihania? Ihastuminen tietää vaan katkeria pettymyksiä, enkä oo ollu sinkku edes kovin kauan, joten ahdistaa ihastuminen... :/

Ei kannata ihastua varsinkin jos ihastuu kuten minä. En siis ihastu helposti vaan olen vähän tällainen oudokki etten jaksa syttyä ihan mistä vaan (toki ulkonäkökin merkkaa jos siis seksuaalisesta kiinnostumisesta puhutaan), mutta kun ihastun niin sitten ihan syystä sekä kiihkeästi ja elämästä tulee liian vaikeaa kun ajatukset harhailevat. Pakko vaan jarrutella moisia tuntemuksia varsinkin kun usein nuo kohteet saattavat olla tavoittamattomia tai ns. vaikeasti tavoitettavia. Miksei voida vaan pysyä kavereina ilman, että lähtee taas vetovoiman lait liikkeelle? Itsellä on vielä taipumusta romantisoida asioita aivan liikaa ja pitää naisia jonain myyttisinä jumalolentoina vaikka ihan lihaa ja verta hekin vain ovat. Ja joo, on ollut taas sitä ilmassa viime aikoina vaikka vannoin viime rumban jälkeen ettei enää ikinä. Hittoako ihminen tunteilleen mitään mahtaa? Huoh.

Johnnyboy sulla on hienoja pohdintoja.. Mä en oo jotenkin päässy itekään "mihinkään" tulokseen vaikka oon teutaroinu henkisesti näiden asioiden kanssa vuosikymmeniä. Moni asia riippuu rahasta. Ei sitä tarvii miettiä, jos sitä on. Köyhyys tekee asioista vaikeampia. Mulla on lisäksi luottotiedot menny... mutta yhtäkaikki asunnonkin sain järjestettyä. Henkisesti raskasta olla yhteiskunnan armoilla. Nyt kun on ollu terveysongelmiakin, rasittaa, että en nää julkisella puolella kahta kertaa samaa lääkäriä ja saa selittää kaiken alusta joka kerta. Rahalla voisin ostaa palvelut mistä haluan ja saada ne ilman hirveää jonottamista.

Tohon babylon puntarointisi herättää ajatuksia... Mikä lopulta on se oma tahto, miten haluaa elää.. Kun ei olla irrallisia kuitenkaan vaan meihin vaikuttaa suku, perhe ja niiden arvot, samoin tämän kulttuurin arvot.. Osin tiedostamattakin.. Alitajuisesti on kaikkea mitä "pitäis" olla. Kaikkea syyllisyyttä ja muita vaikeita tunteita. Me ei oikein olla sillei "vapaita" kuitenkaan.. Tai ainakin siihen odotuksista vapautumisen eteen pitää tehdä töitä.. Ja mitä jos haluaakin jotain ja sitten tajuaa, ettei oikeestaan haluakaan ja että se ei tuonu onnea? Milloin kannattaa jatkaa ponnistelua valitsemallaan tiellä, että hankaluudet on vaan välivaihe ja mistä tietää, että tää oli virhe ja kannattaa vaihtaa suuntaa?

Kirjotan tähän loppuun sitaatin nukketaiteilija Pauliina Turakka Purhosen haastattelusta Voima-lehdestä:
"Elämää sitä yrittää kuvat, ihmissuhdetta, mutta myös sitä, mikä ei mahdu ihmissuhteisiin. Parisuhteeseen nivoutuu kaikki, mikä on eletty ja siirretty sukupolvelta toiselle, kaikki se paska niskassa tai perisynti, miksi sitä nyt kutsutaankaan. Sitä mille ei voi mitään, mikä ei ole kenenkään syy, mutta joka on olemassa ja raskasta. Niissä töissä voi sitten rauhassa rypeä."

Tässä se on hyvin sanottu.. Kun ei tavallaan olla vapaita, meillä on menneisyys, sukumme menneisyys ja se paska niskassa muussakin kuin ihmissuhteissa. Mutta tietysti henkisesti pääsee eteenpäin, vaikka ei ole helppoa vapautua taakastaan. Varsinkaan, jos ei edes tajua sitä painolastia, miettii vaan, että miten kaikki on niin vaikeeta. 

Kaiken kaikkiaan oon tehnyt työtä sen eteen että saisin tehdä työtä. Oon vaan ajatellut että olisihan se kiva saada jotain rahaa taskun pohjalle ja sitten voisi asua mukavammin jne.

Mutta jotenkin koko ajan on tietty epäilyksen tunne vatsanpohjalla. Luulen että olen menossa kohti elämää ja tilanteita jotka vievät mut samanlaiseen oravanpyörään kuin muutkin.

Ja työelämässä huomasi että rahat menee siihen että joutuu käymään töissä.. Itselläni oli niin huono palkka että auton ylläpito ja töihin ajaminen+einesmättöeväät ja siihen päälle tietysti vuokranmaksut ja laskut ja yksinkertaisesti eläminen rokottivat koko palkan melkeinpä heti tilipäivänä. Ei ollut varaa sitten vapaa-ajalla tehdä mitään ja kotona se ruokavalio aivan sama kuin työttömänäkin; makaroonia milloin minkäkin lisukkeen kanssa. 

Päätin sitten ottaa lopputilin, enemmän jää ylimääräistä kun on vaan kotona. Eikä meidänkään tarvitse ylläpitää kahta romua. Tietysti olen valmis menemään töihin jos saan parempaa palkkaa kuin edellisessa duunissa ja ettei tarvitse omaa autoa kulkemiseen. Mieluummin kuitenkin suuntaudun opiskelemaan parempipalkkaisen ammatin jolla sitten ehkä työllistyisikin joskus, tällä hetkellä omat työllistymisnäkymät tosi huonot.

Vuokra-asuntojen hintojen nousukaan ei yhtään motivoi olemaan huonolla palkalla töissä kun mieluummin omasta pussista maksaisi omaa asuntoa. Joku raja näille vuokrahinnoille kyllä pitäisi saada!!

Helsingissä on vaikka kuinka paljon asuntoja tyhjillään. On paljon asuntoja, joissa ei asu kukaan, mutta joita ei haluta silti myydä tai vuokrata. Myydä ei varmaan siksi että hintojen odotetaan yhä nousevan. Vuokralle ei taas oteta, koska vuokralaisiin ei luoteta.

Mun mielestä pitäisi olla laki, joka estäisi sen, että asunto pysyisi tyhjänä pitkiä aikoja. Ei ole mitään iloa siitä että tyhjillään olevia asuntoja on samaan aikaan kun asuntoja hakevia on yhä enemmän. Ja jos nyt säädettäiisin sellainen uusi laki, kasvaisi tarjonnan määrä ja hinnat laskisivat. Edes uusia asuntoja ei tarvitsisi rakentaa niin paljoa. Esteenä edullisemmille vuokrille on vain se että ylimääräisiä asuntoja omistavat haluavat pitää niitä tyhjinä. On törkeää että monet joutuvat asunnottomiksi sen takia että rikkaammat omistajat haluavat vain odottaa hintojen nousua ja suurempia voittoja asuntomarkkinoilla...

Ei mielestäni ihmistä voi pakottaa vuokraamaan asuntoaan.

No, jos ei voida, niin sitten on vaan hyväksyttävä se että Suomen kaupunkien kaduilla elää yhä enemmän asunnottomia. Asunnottomuuden ei pitäisi antaa vain kasvaa sen vuoksi että osa varakkaista asunnonomistajista ja kiinteistösijoittajista haluaa tienata enemmän tai asua kahdessa asunnossa. Se on rikkaita ja hyväosaisia suojelevaa ja köyhiä syrjivää politiikkaa.

Ja itse asiassa Suomi pelastui aikoinaan pahimmalta asuntopulaltaan osaksi sen vuoksi että ihmiset velvoitettiin vuokraamaan ja myymään asuntojaan. Niin tehtiin sotien jälkeen ja se auttoi osittain Karjalasta tulleiden evakkojen asuttamisessa. Jos niin ei oltaisi tehty, olisi seurauksena ollut katastrofi ja kenties Suomen ajautuminen pahemmin Neuvostoliiton valtapiiriin johtuen asunnottomuuden tuomasta yhteiskunnallisesta epävakaudesta.

Asunnottomuus on sen luokan ongelma nykyäänkin että kaikki keinot tulisi ottaa käyttöön sen torjunnassa. Kenenkään ei pitäisi joutua asumaan taivasalla, etenkään Suomessa jossa kylmästä talvesta on melkein mahdotonta selvitä elossa ilman lämmintä kotia.