Avautumista - 56

Ehkä ainoa asia mitä voi sanoa on "I want to believe". Voi olla niin että ainoa varmuus maailmassa on epävarmuus ja tukeutuminen johonkin "totuuteen" on pelkkää harhaista konformismia ja paikalleen jäämistä. Ehkä epäily on ainoa tie. Ihmistä voi vaan huijata sanomalla että jokin asia on sataprosenttisen varmaa. Lauseet "Jumala on olemassa" ja "Jumalaa ei ole olemassa", on kummatkin yhtä vääriä eikä elämässä ja kuolemassa ole yhtä totuutta.

No, en itse enää tiedä mitään. Aina välillä kuvittelen löytäneeni sen "jutun" joka selittäisi kaiken tyydyttävästi.

Oon samaa mieltä siitä että Jeesuksella on ollut paljon hyviä opetuksia ja ajatuksia. Silti mietin sitä että miksi "syntejä" yms. ei voi saada keltään muulta anteeksi? Miksi ihminen ei voisi vaan itse myöntää jos on tullut mokattua ja sit antaa itte ittelleen anteeksi ja tietty jos on joku toinen ihminen kehen se teko liittyy niin tietysti kans siltä? Musta kaikki olennot on sillai samalla viivalla ja asutaan yhdessä täällä maapallolla niin ollaan vähän niin kuin toistemme peilejä ja sit siks kannattaa toisiltamme pyytää anteeksi ja ehkä etsiä sitä elämäntarkoitustakin tai iloa tai mitä sitten kaipaakin niin toisistamme. Mä uskon siihen että meissä kaikissa on hyvää ja pahaa ja se pitää vaan hyväksyä ja mun mielestä siihen ei tartte mitään uskontoja.. Anteeksi kun tulee aika tajunnanvirtaista tekstiä, herätti vaan paljon ajatuksia nä tän päivän keskustelut.

Miten uskoa? Oon kokeillut kaikkea, mutta silti ainoa asia mikä oikesti säilyy, on epäily. En koskaan voi vaan ottaa jotain pyhänä ja lopullisena "totuutena". En Jeesusta, en Buddhaa, en mitään...Mutta samalla tuntuu niin vahvasti siltä että haluan vain jotain helpotusta. Haluan että jokin vapauttaa minut tästä ihmisenä olemisen ankeudesta ja kaikista haluista. En jaksa enää elää tälläisenä ihmisenä. Oon ihan loppu sen kanssa. Oon vaan väsynyt ja haluaisin että jokin voima pelastaisi mut. Muuten tulen oikeasti ihan helvetin hulluksi. Tää on kaikki vaan niin helvetin raskasta.

Alkaa tuntua siltä että oon jotenkin käyttänyt itseni loppuun. Kaikkea on kokeiltu, mutta masennus ja ahdistus senkun jatkuu. Terapeuteille ja papeille oon jutellut, eikä nekään ole osanneet auttaa mua.

Johnnyboy92, sanoit, ettet jaksa enää elää "tällaisena ihmisenä"? Mikä sinussa on tarkalleen vikana? Vai onko ongelma enemmän ns. sisäinen, että omat tunteet ja ajatukset tuntuu sellaisilta, mitä ei vaan kestä?

Tilanne on takuulla kurja, toivottavasti saat vielä palaset kohdalleen. Tsemppiä.

Jotenkin en vaan saa tyydytystä mistään. Ja haluan aina vaan lisää ja lisää. En tajua että miten voisin olla onnellinen ja tasapainoinen pidempään kuin pari päivää. Haluaisin vain kokea jotenkin jonkin pitkäaikaisemman ja pysyvämmän rauhan tunteen. Olisi hienoa vaan olla tyytyväinen itseensä ja hyväksyä ympäröivä maailma. Tarvitsen jotain mikä rauhoittaisi minua jotenkin...Mutta eipä sellaista asiaa taida ollakaan. Kun tosiaan aika lailla kaikkea olen kokeillut.

No, mutta turhapa näitä on mun tässä miettiä.

Mie suosittelisin tuohon (äskeisen lisäksi) Eckhart Tollen opetuksia, erityisesti kirjoja 'Läsnäolon voima: tie henkiseen heräämiseen' ja 'Harjoituksia läsnäolon voimasta'.

Kannattaa vaan jatkaa henkisellä polulla eikä luovuttaa.

Mutta en halua puuttua liikaa, tuli vaan mieleen.

Mutta en halua puuttua liikaa, tuli vaan mieleen.

Tää on se hankala juttu: ku oivalluksia ei voi syöttää tai pakottaa. Jokainen hiffaa ne kun valmis. Mut toisaalta vaikka sanotaan, että koska tahansa voi päästä perille, niin itse en usko, että sitä kovinkaan usein tapahtuu ennen 25 ikävuotta, jolloin keskimäärin ihmisen aivot alkavat vasta olla valmiit. Sitä ennen varsinkin kyky ymmärtää asioiden seurauksia tai ajatella tulevaisuuteen on biologisesti lähes mahdotonta. Muistan tämän itsekin nuoruudesta. Eräänä kauniina päivänä n. 26 vuotiaana tajusin, että jotain oli muuttunut. Meni kyllä siitä kymmenisin vuotta, ennen kuin luin tieteellisen selityksen asialle.