Mielenterveys ongelmat - 4

Oi, minuakin saa "häiritä", nykäise hihasta vaan kun siltä tuntuu

Käyny psykologilla pari kertaa juttelee mut menee vaan hermot kun joka välissä kysyy että jokos varattas aika lääkärille et alettas kahtoon lääkkeitä. Ja kun yrittää kertoa kantansa ni ei tunnu ymmärtävän, lääkkeitä pitäisi syödä että tämä olisi tyytyväinen .__. Pitäisi nyt puhua että jos jonkun muun psykan saisi, ei kemiat natsaa ton kanssa.

itellä vähä samanlaisia kokemuksia; eka osastolla ja kun en suostunu ottaa nii laittovat pois (toki yhestä muustaki syystä) ja juttelemaan psykologille/lääkärille ja tää pääosin sen takia,et en niitä lääkkeitä halunnu. Vähä aikaa meni ettei niistä puhuttu,mutta sitte alko kanssa tommone 'kierre'.. ja laittohan ne mulle lopulta varalle ne kumminkin. Olisin varmaan lopulta ne ottanukki,mutta asia tyssäs (onneks) siihen,että olin menossa muualle,ja ne lääkkeet ei missään nimessä saanu olla missään mistä saisin ne.. (tästä syystä en saa ees nukahtamislääkkeitä :\ ) 
Toivottavasti löytyy  sulle sopiva,ei auta mitkää juttelut jos ei kemiat natsaa lääkärin kanssa

ja mullekki saa puhua,kuuntelen (luen) mielellään jos jollaki on ongelmia/hätä (:

Ite oon tällä hetkellä osastohoijossa (ollu helmikuusta lähtien), ja on ollu helpotus päästä tänne. Avohoitoa on järjestelty ja kuulostaa että tällä kertaa toimis. On sovittu että aluksi psykologi voi käydä tapaamassa mua omassa kodissani kunnes tunnen kykeneväni säännöllisesti käymään muualla juttelemassa, itelle kun tuo ulos lähteminen on vaikeaa. Huono puoli on että joudun täällä noita lääkkeitä syömään, mutta oonpahan saanu nukuttua pitkästä aikaa. Tarkotus ois että kun pääsen pois niin mahollisimman pian alkaisin lopettamaan. En vaan jaksanu tapella noista lääkeasioista kun pelkäsin että mut laitetaan pois tai sit pakkohoitoon.

Onneksi kohta tulee kesä ja toivon mukaan mieli alkaa piristyä. Pitää vielä täällä Rollossa ettiä immeisiä ympärille kun ei hirveesti oo seuraa tääl mut onneks oon sen verta sosiaalinen että enköhän mä aina jotaki seuraa löyä n.n

Mä olen kohdannut mielenkiintoisen epäkohdan mielialalääkityksen suhteen.
Sairastan kroonista kipuoireyhtymää jonka vuoksi olen ollut pitkäaikaissairauslomalla jo viime lokakuusta. sairauslomaa jatkettiin elokuun loppuun ja olisi sen jälkeen tarkoitus hakea eläkettä.
Minulla on myös todettu yleinen ahdistuneisuushäiriö, nuoruus/varhaisaikuisuuden traumoista johtuen. Minun pitäisi syödä kuulemma mielialalääkkeitä, koska muuten en tule saamaan eläkettä
Mielestäni tämä on varsin pöyristyttävää..
Jos et syö mielialalääkkeitä et myöskään voi olla sairas

Mulla ei ole ikinä todettu mitään, tosinen ole missään tutkimuksissa käynyt, mutta nyt elämää on alkanut varjostaa jatkuva kiukkuisuus. Olen suurimman osan päivästä hermo kireällä ja itapäivän aikana tulee usein sellainen pistE että olen ihan hermoromahduksen partaalla, päässä kiehuu, mutta en voi tehdä mitään joten turhaudun ja vaivun sohvalle ja tunne menee pois, ja korvautuu jotenkin passiivisuudella. En ymmärrä tätä, koska ei mulla edes ole mitään konkreettista tai järkevää syytä olla vihanen, en ole vihainen kellekkään tai millekkään, kohdistan sen vaan sopivan hetken tulle esim syyttömään poikaystävääni...
Mietin että voisikohan tämä johtua siitä että olen jäänyt lapsen kanssa kotiin, ja käyn vain satunnaisesti töissä, enkä ole ns saavuttanut mitään. Kun eikö viha ole energiaa, jota ei ole kanavoitu fiksusti... Hm, no jos jollakulla on tieto, olis kiva jos joku voisi vähän valaista...

Jep, tästä uupumisesta otinkin innostumisen tähän uuteen suuntaan, ja noh jos näin voi sanoa "hippeyteen". Mutta tuntuu että suunta on vähän hukassa, koitan rauhoittua ja pohdiskella asioita ja olla seesteinen, mutta niinkuin kaikissa muissakin asioissa, olen tainnut romantisoida tätäkin hieman päässäni. Siksi kyselin kirjallisuutta kaikesta sielunruoka jutuista, jotka voisivat helpottaa ja ohjata oikeaan suuntaan, kun ei ole lähellä oikein ketään ihmistä jonka kanssa voisi puhua tämmöisistä jutuista.
Heppa ei ole oikeastaan ihan kokonaan mun vastuulla, joten talleille pääseminen tuntuu ihanalta, kun se ei ole sellanen joka päivän pakko juttu, vaan sinne voi hipsiä jos siltä tuntuu  Ja juu, kyllä aina silloin tällöin voidaan viettää päivä niin että lapsi on isovanhemmilla hoidossa, mutta hassaan sen kaikkeen turhaan murehtimiseen ja keittiön kaappien putsaamiseen...
Voi voi ja kun en oikein osaa selittää tätä mielentilaa..Tavallaan tuntuu että tiedän miten mulla olisi hyvä olla, tiedän että mun pitäisi oppia rauhottumaan ja miettimään enemmän asioita, mutta jotenkin en osaa soveltaa sitä omaan elämän tilanteeseen. Ihan kuin löytääkseni mielen rauhan mun pitäis ajella pää kaljuksi ja pukeutua oranssiin kaapuun ja muttaa vuorille...   
Yleensä on ihan hyvä olla ja oon onnellinen, mutta välillä tulee tämmösiä hetkiä kun tuntuu että kaikki on nurin kurista ja ihan väärää, ja että mulla olisi niin paljon annettavaa sellaisena ihmisenä joksi itseni miellän, mutta en tiedä miten löytäisin sisältäni sen joka pohjimmiltani olen, ja miten lopettaa tämmöinen teeskentely mihin olen aikaisemmassa elämässäni tottunut, ja kuinka  pääsisin sinne oman mielen soppeen ajattelemaan niitä ajatuksia jotka mun mielessä myllertää... 
Noh, nyt tästä viestistä taisi tulla toosi sekava, kun annoin vaan ajtuksen lentää ja kirjoitin sen miltä musta tuntuu...

Ensimmäinen diagnoosini oli myöskin masennus joka juontaa juurensa todella nuoresta iästä ja hankalasta perhe-elämästä. Koulut meni päin helvettiä ja sitten jos en mennyt kouluun sain nyrkistä. No sehän toimi todella hyvänä motivaattorina, selvisin ammattikouluun asti jolloin rupesin sitten dokaamaan aluksi, kunnes tutustuin uuteen kaveriin joka tiesi mistä saa huumeita, siinä sitten 18vuoden iässä oltiinkin jo pirikoukussa josta sitten irtaannuin kun rupesi velkaa olemaan sen verran että pelkäsin hengenlähtöä. Sain velat maksettua ja henkiki näyttäisi jotenkin kulkevan Noh seuraavaksi rupesin sitten dokaamaan, asuin kavereiden luona, millon parvekkeen alla ja millon missäkin. Jos ei ollu alkoholia niin sitte käytiin sitä kaupasta hakemassa, eikä muuten maksettukkaan siitä yhtään mitään. Jossain vaiheessa sitten päätin että nyt riitti ja heitin kaikki maholliset lääkkeet huiviin ja seuraavan kerran havahduinkin sairaalasta jonka jälkee pääs aika pikasesti suljetulle jossa tulikin vietettyä isompi tovi. Sitä kautta saatuani kämpän ja kourallisen lääkkeitä vedettäväksi päivässä on sitten astuttu "normaaliin" elämään. Eli minun tapauksessa kuntoutukseen jota on jatkunut suhteellisen monta vuotta, toki olen itte jarruttanut kuntoutusta juomalla. Tällä hetkellä minun diagnoosit ovat kakssuuntanen mielialahäiriö, julkisten paikkojen pelko ja samanaikainen paniikkihäiriö. Lääkkeitä en syö koska lääkäreiden asiantuntemus tuntuu olevan sillä tasolla että googlaamallakin pääsee pidemmälle. SSRI lääkkeet on sellasta placebopuppua, mutta joita voisin kuitenkin kuvitella syöväni koska ovat suhteellisen mietoja. Bentsot on täysin demonisoitu koska lääkärit määräsi niitä aiemmin liian helposti ja aivan käsittämättömiä annoksia vaikka niiden käyttöhän pitäisi olla väliaikaista. Tilalle annetaan ketipinoria () jotka ovat luonnollisesti aivan erilaisia lääkkeitä. Niin ja annetaisiinhan sitten tietysti ahdistukseen lyricaa josta tulee vierotusoireet ja muutenkin lääkkeen toimivuus on melko +-0. Kaikesta huolimatta olen rauhallinen ja hyvässä tasapainossa, tietysti asiat voisivat olla paremmin ja teen töitä niiden eteen. Terapiaa, ei lääkkeitä, kiitos!