Sopeutumiskammo - 1

Hyvä lähtökohta on, että olet käynyt asioita läpi itsesi ja ihmisten kanssa, jotka olet pettänyt. Mutta jotta tekemäsi virheet lakkaavat piinaamasta sinua, pitäisi sinun pystyä antamaan ne itsellesi anteeksi. Se voi olla yllättävän vaikeaa, vaikeampaa kuin muille ihmisille anteeksi antaminen, etenkin jos on taipumusta pitää itseään hieman pätevämpänä kuin muut / vaatia itseltään paljon.

Lyhyesti sanottuna mielestäni ainakin osa ongelman ratkaisua olisi se, että opettelet luottamaan itseesi. Eli luottamaan siihen, että olet "oppinut läksysi" niistä menneistä teoistasi etkä tule toistamaan niitä enää.

Ihmisen pitäisi pystyä suhtautumaan niin muihin ihmisiin kuin myös itseensä ymmärtäväsi ja lempeästi. Kaikki me olemme "vain" ihmisiä omine heikkouksinemme. Jos yrittää pakottautua toimimaan omien odotusten mukaisesti ilman ymmärrystä ja lempeyttä, joutuu todennäköisesti vain tiukemmin sisäiseen solmuun. Jos suhtautuu muihin armottomasti ja vaativasti, järjestää itselleen loppuelämän kestävän päänsäryn, koska muutkin ihmiset ovat epäloogisia, epätäydellisiä ja heillä on yleensä täysin eri tavoitteet, tärkeysjärjestykset ja katsantokannat kuin itsellä.

Olen viimeaikoina itse miettinyt jonkin verran tuota eroa "vapaa-ajan minän" ja "virallisen minän" välillä. Toisilla ihmisillä ero on selkeä, esim. työpaikalla ollaan viimeiseen asti erittäin virallisia. Tämähän tarkoittaa samalla, että itsestä tuodaan esiin vain viralliseen työminään sopivat osat, joten läheisten ystävyyssuhteiden syntyminen työelämässä tapaamien ihmisten kanssa on mahdotonta, siihen kun tarvitaan nimen omaan epätäydellisyyksiä. (Kukaan ei halua olla täydellisen ihmisen ystävä, sillä itsehän olisi joka hetkenä se huonompi...) Toiset taas tuntuvat olevan samanlaisia "luonnonlapsia", olivat sitten edustamassa yritystänsä tai kalakavereiden kanssa mökillä tms. (Näitähän kutsutaan yleensä "suuriksi persooniksi". ) Suurin osa meistä taitaa olla vaihtelevasti jotain näiden kahden ääripään välillä. Itselläni tässä tasapainoilussa on jonkin verran tekemistä, koska jonkin vinoutuman takia koen usein painetta onnistua esiintymään pätevänä, jos olen työroolissa. Ja siitä taas tulee ihan turhia paineita, koska ymmärrän toki, etten ole yli-inhimillinen nero, joka voisi suoriutua kaikista eteen tulevista haasteista virheettömästi. Tai siis ymmärrän tietoisesti, mutta tunnetasolla onkin jo vakuuttelemista... Jostain syystä osaan suhtautua asiaan paremmin, kun olen ihan pelkkänä itsenäni liikenteessä, ilman mitään statusta (työntekijänä, asiantuntijana tms).

Tuo auktoriteettitaso kirvoittaa minusta vain sen, että älä moista mieti. Aika epäolennainen seikka ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, eikä ihan normaaleissa ihmissuhteissa ole mielestäni millään tavalla relevantti. Ihmisten väliset asiat ovat neuvottelua ja sitä, että kun antaa, niin saa. Pitää uskaltaa antaa itsestään, jotta voi saada muilta. Auktoriteetilla hallitsemisesta ei siinä ole tekoa.

Kokonaisuudessaan mulle tuli sellainen fiilis kirjoituksestasi, että pääsisit parhaiten eteenpäin kun opit luottamaan siihen, että olet "riittävän hyvä" (ei täydellinen) ihminen ja suhtautumaan sekä itseesi että muihin myönteisesti ja ymmärtävästi. Luultavasti näiden oivallusten jälkeen myös liika analysointi vähenee, sillä ymmärtää paremmin, että sellaista se elämä vain on ja osaa ottaa rennommin. Valitettavasti en voi luvata ylianalysoinnin täydellistä loppumista. Vinkkejä otetaan vastaan, jos kellä niitä on! 

Ja tosiaan, mun mielestä sulla on jo hyvä alku ulos tilanteestasi, koska et taida enää ruoskia itseäsi siitä liikaa, vaan näet sen jo asiana, joka oli rankka, mutta joka on opettanut selkeästi ja syvästi asioita. Tsemppiä kevääseen ja koulutukseen!

Omat kokemukseni yhtenevät, mutta siltikään eivät  yhtene edellisten kertomusten kanssa. Itselläni sopeutumattomuuteni ei johdu mistään päällepuskevasta luonteenpiirteestä tai muiden mielipiteiden pelosta, että hyväksyvätkö he minut. Kerron kuitenkin oman tarinani tai kokemukseni, taikka pienen mitättömän asian (tai suuren ja valtaisan, riippuu näkökulmasta) elämästäni.
 
 Itselläni on ryhmänsopimattomuutta jatkunut kauan. Minulla on ystäviä, mutta en ole koskaan kuulunut mihinkään ryhmään. Pidän ihmiskontakteja ainoastaan yllä sellaisissa paikoissa missä "hyödyn" siitä, esim. koulussa. Vapaa-aikani vietän yksinäni, ja olen alkanut koulussakin olemaan enemmän ja enemmän yksinäni. En sopeudu luokkaani, en sopeudu luokan tyttöihin, en sopeudu luokan nörtteihin, en outoihin, yksinkertaisesti en mihinkään. En sopeudu siihen kaveriporukkaan, jonka kanssa aikaani koulussa vietän. Ainoastaan koulussa olen heidän kanssaan, koska joukon kimppuun on vaikeampi hyökätä kuin yksittäisen ihmisen. Olen heidänkin kanssaan ollut sen verta kauan, että koen halua irtautua heistä. Eli sopimattomuuteni johtuu siitä, että en pysty olemaan samojen ihmisten kanssa pitkään. Minulla on ollut elämässäni pari ystävää, jotka olivat minulle läheisiä jossain vaiheessa elämääni. Loppuvaiheessa tätä "läheisyyskautta", aloin tiuskia, aloin etsiä huonoja piirteitä näistä, aloin suuttua mitättömistä, halusin vain päästä heidän seurastaan ja saada heidät tajuamaan miten kamalia he minua kohtaan olivat. Ihmeekseni he eivät minua kuitenkaan hylänneet, vaan tiemme erkanivat luonnollisista syistä. Jälkikäteen mietittynä tämä on aina ollut naurettavaa ja olen miettinyt miten olen saattanut edes antaa tuollaisten ajatusten tulla mieleeni. Samalla olen kuitenkin tajunnut sen ikävän tosiseikan, että jos päätyisin samaan tilanteeseen nytten uudelleen, ajattelisin samalla tavalla kuin silloin, käytökseni vain saattaisi olla erilaista. En pysty edes sietämään perhettäni pitkiä aikoja putkeen. Entäpä sitten ryhmässä, joka on täynnä ei niin läheisiä ihmisiä? En luo minkään sortin kontakteja paitsi yhden tai pari selviytymiseen vaadittavaa luon, jotka nekin normaalisti katkaisen, kun ryhmästä pääsen. Olen luonteeltani itsenäinen, tiedän, että ihmisseuralla on minulle pienempi merkitys kuin monelle muulle. Silti tämä tosi asia saa minut miettimään itseäni. Olin aina ajatellut, että ryhmään sopimattomuuteni johtui siitä, että muut ryhmässä sulkivat minut pois, mutta nyt olen tajunnut, että se olen minä itse, joka suljen itseni ryhmän ulkopuolelle. Ajattelen heidät vain ihmisinä, joita minun pitää sietää se tietty aikajakso, mitä minä heistä välittäisin. Ehkä se saa minut kammoksumaankin kuinka objektiivisesti ihmiset ajattelen. Olen luonut joihinkin tavaroihinkin läheisemmät suhteet kuin useampaan tapaamaani ihmiseen, joiden kanssa olen aikaa joutunut viettämään. Minulle sanotaan, että tutustun ihmisiin nopeasti, luon heihin läheiset suhteet, käyttäydyn kolme päivää tuntemani henkilön seurassa kuin olisin tuntenut hänet 10 vuotta. Puolitutunkin seurassa olen kuin läheisemmän ystäväni. Tämä ei kerro siitä, että kokisin hirveästi läheisyyttä näihin tuntemattomiin, se vain kertoo, että en tunne edes hirveästi läheisyyttä ystäviini. Käyttäytymisestäni huolimatta olen hylännyt monet silmääni räpäyttämättä, monissa tapauksissa olisin voinut asialle jotain, mutta en yksinkertaisesti jaksanut. Miksi lähteä panemaan vastaan, jos tämä tällä lailla menee? "Ai hän hylkäsi minut. Mitäpä siitä, tiet olisi kuitenkin eronneet jossain vaiheessa". Ei mitään. Ei koskaan. En välittänyt. Palaan vain tuijottamaan kattoni lautoja huoneeseen, ja alan miettimään mitäpä sitä nytten tekisi. Ja vaikka tätä kirjoitan tässä, en koe minkäänlaista häpeää. En koe kammoksumista itseäni kohtaan, en halua muuttua. Koen vain kammoksumista tuota ajatusta kohden, mutta en sen syytä.

Uuh kun on paljon tekstiä  , eihän tämä hippi jaksa lukea loppuun Mut hei kokemuksest voin sanoo : "Everything is going to be alright "  jaksa pitää vain lippu sangos