Hei kaikki!
Aloitin juuri te-koulutuksen ja tarvitsisin teiltä neuvoja.. Tarinani on sellainen, etten ole koskaan ollut osana minkäänlaista ryhmää.
Pienenä muksuna kun lähdin ala-asteelle pääsin pieneen luokkaan (erityisluokka) ja siellä pyörin parin kaverin kanssa ja olin aina 1-2 ihmisen kanssa.
Sitten mut siirrettiin neljännellä luokalla normiluokalle, jossa kaikki tunsi toisensa ja mut tavallaan jätettiin ryhmien ulkopuolelle..samalla pääsin muutaman kovaäänisen pilkkakulhoksi, joka ei ollut niinkään siistiä.
Kummiskin, ylä-asteella pääsin osallistumaan enemmän eri ryhmiin, mutten oikein pystynyt ilmaisemaan itseäni kunnolla. Mä vaan olin, omassa maailmassa, mutta ryhmän sisällä. Lukiossa mä päätin muuttua, tulla vähän enemmän ulospäinsuuntautuneeksi ja aluksi kaikki olikin just hyvin; tein uusia tuttuja, pääsin henkisesti lähelle omia ystäviä ja luottamus oli korkea. Sitten jokin meni pahasti pieleen ja musta tuli mainetta tahtova, kunnianhimoinen, "minä eka sinä vika" suoraan sanottuna kusipäämulkvisti. Ainakin näin jälkeenpäin ajateltuna

.
Lähdin pois kaveripiireistäni ja erakoiduin läheskokonaan. Suoritin armeijan, pohtien koko menneisyyttä, mitä oli tapahtunut ja miksi. Armeijassa sain rakennettua juuri ja juuri 2-3 ystävyyssuhdetta ja nekin alkoivat rakentua vasta 4-6kk(/12kk) palveluunastumispäivästä. Armeijan jälkeen tein töitä, vartijakopissa istuskelin edelleen pohtien menneisyyttä, ja toivoen että tulevaisuus kääntyisi parempaan. Vuorovaikutustilanteet oli awkward. Mä vaan seisoin siin ryhmässä ja saatoin vähän tuijottaa toista ihmistä...
Ja nyt aloitin te-koulutuksen, jossa mun lisäks on kokonainen luokka munikäisiä. Lukittauduin armeijassa pääosin koska, mulla oli edelleen se "täydellinenpomo"-dilemma; suoraansanottuna näin toisten silmissä pelkoa ja alistumista. Sit kun tajusin ettei se oo oikein niin omaatuntoa alkoi kolkuttamaan. Ja nyt kun oon tääl ryhmässä niin nään oikeasti hyväksyntää ja avoimuutta. Ei mitään syrjintää tms.
Kaks ekaa viikkoo on takana ja mua on kuumottanu lähes koko sen ajan; jalat väpättää, hiki pursuaa, silmät pyörii, ajatukset hyppää benjihyppyi...
Mut oon jotenkin pysyny ryhmässä, mutten oikein sopeudu.. koko kahen viikonaikana ne ajat jotka oon ollut esim. tupakkatauolla ja ympäril ollu yli 2-3 ihmistä; en oo sanonu sanaakaan. Ryhmätöissä oon keskittynyt ja kertonut omia ideoitakin, mut heti kun ryhmätyöt on ohi en pysty oikein edes aloittamaan keskustelua. Kaikki henkilökohtaiset suhteet on kadoksissa, vuorovaikutustilanteet muistuttaa enemmän asiakaspalvelutilanteita...
Ne teot joita tein ollessani uhmaiässä(?) tai muuten vaan jonkun demonin, tyhmyyden taikka tietämättömyyden tms alaisena oli karseita; valta > ystävyys/oikeudenmukaisuus/muu oikeasti tärkeä.. tapahtui 2v sitten ja vasta nyt alkaa elämä jatkumaan. Eilen kävin puhumassa kaikkien näiden ystävien kesken, jotka petin ja saatiin asiat sovituks, siit on hyvä lähtee imo.
Mut kysymykseni kuuluu, miten mä voin kokea oloni oikeasti mukavaksi ollessani eri ryhmissä "vapaa-aikana"? Ja miten mä löydän oikeasti sen oman tason siinä auktoriteetissä yms.. mä analysoin liikaa tilanteita ja välillä on vaikeaa go with tha flow. en ole aito itseni. mä oon liian varautunut..mietin asioita, mutten sano niitä..liian vakavana.
Myös omien ajatusten levittäminen on jotenkin ahdistavaa, alan ajattelemaan liikaa miten muut reagoi ja se viesti vääristyy ja se tekee asiasta vieläkin rankemman. Sit viel, se vaihe oli kaikin puolin epäkannattava. Mä myönnän sen, mut kyl se opetti näkemään paremmin niitä tärkeitä asioita.
Mua vaa kuumottaa, et mä toistan ne jotenkin..tyrin ne ihmissuhteet samalla tavalla uusien ihmisten kanssa. Vaikkei se ole ees mahollista, mut miten mä voisin luottaa ja uskoa siihen ajatukseen ettei niin tapahdu uusiks?
oli kyl mukava kirjottaa nää ylös. sai päästä ulos omankin stoorin

>>