Hippeyteen kuului tietynlainen pään sekavuus, ja se että todellisuus sekottui fantasiaan. Elämä jota muistellaan kun muistellaan hippeyttä on puolittain sen sekavuuden ja fantasian värittämää, niin kuin se oli jo silloin kun se tapahtui.
Tarkoittaako tämä silti, että totuus on yhtä kuin sekavuuden ja fantasian värittämä versio totuudesta, kun kerran on hipeistä kyse?
Minun vanhempani olivat kilttejä hippejä. He liimailivat kukkatarroja äitini omistamaan halpaan itäautoon ja vielä minunkin ensimmäisen kotini kylpyhuoneeseen. He kuuntelivat Beatlesia, isä myös Dylania, mutta Doorsista tai San Franciscon bändeistä he eivät piitanneet (joskin isäni esitteli minulle joskus 80-luvulla Jefferson Airplanen
Somebody to Loven upeana klassikkona). Heidän ystäväpiirinsä illanvietoissa kuunneltiin levyjä ja myös soitettiin kitaraa ja laulettiin. Ainakin Beatlesin
Norwegian Wood, Dylanin
Blowin' in the Wind ja Animalsin tunnetuksi tekemä
House of the Rising Sun – viimemainittu tosin suomeksi laulettuna ("Nousevan auringon talo") – ovat jääneet mieleen niistä lauleloista, joko itse koettuna tai jälkikäteen mainittuna. (Dylaniakin saatettiin laulaa suomeksi, en ole varma.) Levyltä kuunneltiin ison B:n lisäksi muun muassa Mikis Theodorakista. Isä myös lauloi ja soitti kitaralla Beatlesia kotona.
Vanhempieni valokuva-albumissa kuvat ystäväpiirin illanvietoista alkavat 60-luvun puolelta ja loppuvat vuoteen 1975. Niissä kuvissa on paljon autenttisia hippi-ihmisiä ja huoneilmassa sankkaa savua, mutta se tulee tupakasta eikä kannabisjohdannaisesta. (Ai että mistäkö tiedän? Äitini on aina kavahtanut kannabisviittauksiakin. Isäni epäilen joskus kokeilleen.) Pulloja kuvissa näkyy paljon. Pullojen ja pullopahvilaatikoiden jatkuvan läsnäolon muistan lapsuudestani myös omakohtaisesti, vaikkei meillä edes käytännössä juotu alkoholia. Pullot olivat ajanmukaista rekvisiittaa, ne toivat ilmiselvästi hyviä viboja.
"On hyvin romantisoitua ja kliseistä palauttaa hippiliikettä johonkin all-you-need-is-love-svengauksiin." Totta kai. Toisaalta se on myös todenmukaista: valtaosa hipeistä ei ollut mitään true-hardcore-hippejä, vaan jonkin uuden, kauniina pidetyn kulttuurivirtauksen sävähdyttämiä kukkaislapsia. Joku Jefferson Airplanen jäsen taisi kerran sanoa haastattelussa, että "Summer of Loven" sijaan oikea termi vuodelle 1967 olisi "Golden Age of Fucking". Mutta sitä ei painettu lehtiin 60-luvulla (vaan 2000-luvulla). Ne ihmiset, jotka alun pitäen kuulivat rakkauden kesästä, pitivät sitä absoluuttisesti sananmukaisena: rakkauden kesänä. Ja he käyttäytyivät kuin rakkauden kesä olisi totta, ja silloinhan rakkauden kesästä
tuli totta.
Mitä taas tulee alkuperäisten hippien hedonismiin, minusta se asia on nähtävä suhteutettuna 60-luvun taustoihin. Ei 60-luvun yhteiskunta ollut hedonistinen, varsinkaan Suomessa, vaan hyvin konservatiivinen. Oli kapinallista ja myös ihan uutta olla avoimen hedonistinen. Se oli vapautumista konservatiivisen ajattelun kahleista. Nyt 45 vuotta "rakkauden kesän" jälkeen kapitalismi ylläpitää hedonismia, josta on tullut jo aikoja sitten valtakulttuuria. Nyt hedonismi ei ole kapinaa eikä vapautumista, vaan aika sovinnaista mukautumista ja sosiaalisesti suositun roolin omaksumista. Siinä mielessä ei ole yhtään epäloogista, että nykyiset "hipit" eivät hyväksy hedonismia vaan suuntautuvat mieluummin kohti henkistymistä ja onnellistumista. Mutta lensikö lapsi pesuveden mukana? En ole havaitsevinani nykyisissä "hipeissä" pahemmin kapinaa tai edes vapautumispyrkimystä.
