Hmm. Pohdiskelin tässä yksinäisyyttä, ja mieleeni tulivat ainakin seuraavat näkökulmat:
• Lapsuuden ja nuoruuden aikaisella kiusaamisella ja syrjinnällä on varmasti merkitystä. Jos ihminen kasvaa ajatukseen "olen erilainen, poikkeava, en sopeudu joukkoon", hän on kohtalaisen todennäköisesti aikuisenakin vähintään alitajuisesti omasta mielestään erilainen, poikkeava, eikä sopeudu joukkoon. Toisaalta kasvuiän sosiaaliset takaiskut eivät välttämättä rohkaise sosiaalisuuteen myöhemmällä iällä. Jos ei ole koskaan oikein onnistunut sosiaalisissa suhteissa tai löytänyt omaa ryhmäänsä, miksi niin joskus aikuisena yhtäkkiä tapahtuisi?
• Omassa lähipiirissäni tuntuu olevan montakin ihmistä, joiden yksinäisyyteen vaikuttaa eräs yllättävä, kenties omahyväisen tuntuinen ajatus: seurustelu ympäröivien ihmisten kanssa ei kiinnosta, koska ihmiset itse eivät ole kiinnostavia ja heidän vaikutuksensa tuntuu negatiiviselta. Ympäröivät ihmiset saattavat juonitella, esittää jotain roolia, esittää typeriä mielipiteitä, tarjota syvällisiin kysymyksiin pinnallisia ratkaisuja, aukoa päätään ja elää kuin idiootit. Keskustelepa siinä Woodstockista, Talvivaarasta ja perhosvaikutuksesta, kun toisen elämismaailmaa ovat tosi-tv, Salkkarit, julkkisjuorut ja jokin muotiblogi. Tai toinen ei ehdi ajatella mitään itse "kun on nämä työhommat ja vaipanvaihdot perkele ja salillakin täytyy joka päivä käydä". Yksin ollessa ja yksinäisenä ehtii nimenomaan ajatella aivan valtavasti, mikä saattaa vain syventää kuilua itsen ja muiden välillä.
• Toisaalta: onko se ainainen mahdollisimman suuri sosiaalisuus sittenkään tavoittelemisen arvoinen asia? Yksinäisenä on usein paha olla, mutta täytyykö sen pahan olon pelko tyrmätä niin että järjestää itselleen 400 kaveria, joiden antaa ohjata elämäänsä tai ainakin vallata kaiken vapaa-ajan? Jos sosiaalisissa tilanteissa syystä tai toisesta ei tunnu hyvältä, onko tämän vielä lisäksi itsessään tunnuttava pahalta – epäonnistumiselta elämän olennaisessa tehtävässä?
Ja juu. Amélie on lempileffani myös. <3
