Enkö kuulu minnekään? - 3

Unohdutus, ymmärrän täsmälleen. Olen itse aivan samanlaisessa tilanteessa. Itsensä hyväksyminen juuri sellaisena kuin on, miten se voikaan olla niin vaikeaa  Olen onneksi oppinut ymmärtämään, että täysin samanlaisia ihmisiä ei ole olemassakaan, mutta nimenomaan se ulkopuolisuuden tunne tulee yleensä ihmisten seurassa. Sitten sitä vain pakenee takaisin siihen samaan turvalliseen yksinäisyyteen.

 

Lokerosta tuleminen on todella vaikeaa.. Varsinkin, kun ei tiedä "minne sitä menisi". Mistä hakeisin sitä seurallista elämää.. Ja minulla on aina se ennakko luulo, ettei minua kuitenkaan hyväksytä, kun ei ole pahemmin aijemminkaan missään hyväksytty.. : /

Niinpä, missä ihmiset yleensä tutustuvat uusiin ihmisiin? Se on vaikeaa, kun toisaalta todella tahtoisi lähteä ihmisten ilmoille, mutta lopulta päätyykin vain yksin haahuilemaan jonnekin. Lisäksi aina jossakin vaiheessa, silloin harvoin kun onnistuu löytämään uusia tuttavuuksia, aina tulee sama tunne kuin Unohdutuksella, se että olisi vain taakaksi muille, että muut olisi paljon onnellisempia ilman minua. Eikä se ajatus katoa minnekään, vaikka kuinka koittaa vakuutella itselleen ettei niin ole.

Aluksi oli vaikka kuinka paljon ajatuksia päässä, sitten ne meni ihan solmuun enkä nyt taida saada yhtään järkevää ajatusta ulos.

Kiinnostavia ajatuksia ja vähän surullisiakin tässä ketjussa. Joku sanoitti hyvin myös omia tuntojani kun kirjoitti, että pakenee mieluummin omaan yksinäisyyteensä. Vaikka olen iältäni jo kohta vanhus, niin minulla nuo sivullisuuden tunnot on yhä ja ehkäpä eivät koskaan häviäkään? En tiedä, mistä ne loppujen lopuksi kumpuavat. Kaksistaan jonkin ihmisen kanssa menee suhteellisen hyvin, mutta jos seurassa on kolmas, niin sitten vetäydyn aika lailla kuoreeni. Varautunut kyllä olen ollut aina.

Mulla on ollu samoja fiiliksiä, olenkin sit sen myötä ollut aika paljolti yksikseni ajatusteni kanssa. sekin pidemmän päälle ei ole kyllä ihmiselle hyväksi. Aina ei voi sanoa täysin mitä ajattelee, hyväsynnän menettämisen pelossa. Talvi oli masentavinta aikaa niinku yleensäki..  hrrr... kaamos... kun tiesi ettei kovin helpolla törmää edes samankaltaisiin ihmisiin, ns hippeihin, vaikeampi tutustua kun nenä on jäässä ja tuuli tuivertaa lumihiutaleet kasvoille. Nyt kesällähän takkutukkia tulee vastaan kyl. ja voi vaan chillaa puistoissa ja venailla et joku tulee jutteleen, tai sit jos on pokkaa nii menee ite juttusille. Siitähän se toveruus lähtee ja pian huomaa onko samalla aaltopituudella vai ei.

Talvella haaveilin et piruvie mä _niin_ lähden rinkka selässä mummofillarilla johki kauas metsään tai liftaan tai jotain. uutta. Mutta sit nyt kesällä mä tajusin ettei mulla oo pokkaa lähtä yksin. Jättäis kaiken taakse, luopuis turhasta materiasta ja taakasta, loputtomista arjen loopeista.

Varmasti jokainen jossain elämän vaiheessa taistelee hyväksynnän kanssa.    Voimia sinulle..

Mä törmäsin muuten sellaseen kirjaan ku Wayne W. Dyer - Hyväksy itsesi, uskalla elää. En oo päässy siinä vielä kovin pitkälle, mutta vaikuttaa ihan pirun hyvältä.

Aurakkaan ja Ihmisen teksteihin vähän kommenttia.
Mun lapsuus ja nuoruus meni melkolailla ulkopuolisena, tai ainakin todella pahasti ulkopuoliseksi itseni kokien. Toisinaan ihan totaalisen yksin (esim muuttojen jälkeen), välillä oli kyllä kavereita, luokkakamuja yms mutta olin vähän turhan erilainen, kuuntelin "vääränlaista" musiikkia, katselin "vääränlaisia" elokuvia jne enkä oikeasti osannut syttyä niistä samoista asioista kuin vähäiset ystävät. Ihan vaiks ajanvietto... Se oli sit osastoa dokaaminen, näpistely ja yleinen vandalismi tai joku käsittämätön merkkivaatebimboilu jostain kuudennesta luokasta alken – ja mä oisin halunnut mennä osoittamaan mieltä turkistarhausta vastaan, tehdä graffiteja tai vaik olla mukana jossain kepan  tms yleishyödyllisessä toiminnissa. Ei ollut sit ihan riittävästi pokkaa painella yksinään johonkin miekkariin (joista tosin kuulin usein vasta jälkeenpäin) enkä mä oikeasti tuntenut ketään samanoloista. Vähän turhankin sosiaalisena olentona mä sit koetin itse ryhtiä samanlaisemmaksi kun muut, no ei ollut kauhean hyvä eikä toimiva ajatus. Koetin olla jotain mitä en ollut, koetin myös löytää ihmisiä ympärilleni ja mm. päädyin 14veenä fundiskristilliseen lahkontapaiseen aika syvälle, silkkaa yksinäisyyttäni sanoisin. Jossain vaiheessa löytyi seuraksi sentään melkoisen samanhenkinen poikakaveri, mutta olisin mä kaivannut jotain läheisiä ystäviä muista naisistakin. Vasta kun olin n. 25 päädyin muiden vähän erilaisten immeisten joukkoon. Larppaajista ja fettareista yms marginaaliporukoista alkoi löytyä samansuuntaisesti ajattelivia tuttavuuksia ja niissä piireissä ei ylipäätään ollut samanlaista painetta olla jotenkin samanlainen, vaan toleranssi erilaisuudella oli ihan jotain eri luokkaa kuin mihin olin tottunut. 
 
Mä oon tälleen jälkeenpäin ja aikuisena (heh, minäkö aikuinen, no ainakin virallisesti ) miettinyt tuota itsestääntoteuttavan ennusteen osuutta ja tullut kyl siihen tulokseen et ainakin mun kohdalla olin kyl ihan oikeasti aikalail eri planeetalta kuin ihmiset, jotka tunsin. Tottakai tietty ulosjäämisestä ja ulkopuolisuudesta voi tulla jonkilainen kierre, ja sitä on tosi hyvä miettiä ettei siitä oo kyse, mut kyl mä voisin helposti kuvitella et tänäkin päivänä voi olla niitä, jotka ihan oikeasti kattelee maailmanmenoa joltain muulta kantilta kuin (anteeksi stereotypiointi) joku leijonakaulakoruinen BB:ta tuijottava kaljaseppo tai rakennekynsiin ja uusiin blingblingrinpsiin elämänsä keskittävä pimu. Ja vaikka netistä löytäisi samantapaisesti ajattelivia niin eihän se oo ollenkaan sama kuin että viettäisi aikaa ihan oikiasti nenätysten.
Nykyään on asiat siltä osin ihan älyttömän hyvin, että mulla on ympärilläni niitä hyvin monin tavoin samanhenkisiä ihmisiä, paitsi pinnallisina/pinnallisihkoina tuttavuuksina myöskin hyvin läheisinä. Enpä ois aikoinani, hyvin nuorena ja angstisena, voinut uskoa että unelmani ns. itsevalituista perheenjäsenistä koskaan toteutuisi. Toki mulle ois tämmöinen elo ja olo kelvanut jo aika paljon aiemminkin, mut oisinko mä ollut sit kuitenkaan siihen valmis? En tiiä.

Ihminen, mä ehdotan et paat tuonne seuranetsimisosioon jokusen rivin ja huhuilet jo valmiiksi kyläilypaikkoja kaamosta oottelemaan? Meikäläisenkin torppaan voi kyllä tulla piipahtamaan ja maailmaan parantelemaan, täällä (vajaa 100km Helsingistä Lahteen päin) on seuraksi tarjolla vähintään minä, mieheni, kasa eläimiä, kööri lapsia ja useimmiten myös joku naapuri, helpperi tai jokin muu seikkailija.

Epäonnista tutkijaa lainaten sanon, että elämän tarkoitus on yhteenkuuluvuuden tunne. Jos ei tunne, että on rakkauden ja välittämisen arvoinen, oma rakkaus ja suhde -elämä ei rakennu sen ympärille.

Edes vanhempieni ympärillä en voi olla kokonaan minä.

Ja tämä voisikin sitten olla se. Esimerkiksi kirja Unconditional parenting osoitti mulle itselleni, että mun vanhemmat eivät koskaan todellisuudessa hyväsyneet minut sellaisena kuin olen, vaikka sen olisin ansainnut. Jopa lause "no onpa hieno piirros, hyvä lapsoseni" sisältää lauseen "rakastan sinua, koska teit hienon piirrustuksen, jos et jatka samaan malliin, rakkaus loppuu". Että yritä siinä sitten viihtyä itsessäsi ja hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet. Nykymeno eli kulttuuri jonka päivittäin kohtaan hokee samaa, en ole hyväksytty koska minä, vaan olen hyväksytty jos sitä ja tätä. Eikä tää ole mikään huonojen vanhempien vitsaus, harva vanhempi länsimaissa ei toimi noin. Koska ethän sä nyt ole minkään arvoinen, jos et ole tuota mammonaa.

Ehkä tieto poistaa tuskaa, sinä et ole viallinen vaan olemme luoneet kulttuurin joka rampauttaa. Oma tavoite on ehkä siirtyä jonnekin pusikkoon muiden ihmisten kanssa kasvattamaan nauriita ja osoittamaan toisillemme, että olemme arvokkaita, ehkä sen parikymmenen vuoden kuluttua tuottaa muutosta ajatteluun. Sivistyksen parissa tulen vain muistutetuksi omasta arvottomuudesta jatkuvalla syötöllä.

Niin, edes lukematta mitä kirjoitit, voin jo otsikosta sanoa, että olen usein kysynyt jopa jumalalta samaa. Joskus on ollut hiljaisikin hetkiä, en ole saanut suustani sanaa. Kuuluisiko minun kaivata kuulua johonkin, olla osa jotain suurempaa, saavuttaa jotakin, vai olla tässä vain vapaa. Voi luoja antakaa minulle anteeksi, olen joskus sarkastinen, en tarkoittanut etten uskoisi rakkauden voittoon. Mutta silti, salaa itseltäni haaveilen -vaikken enää uskalla ääneen sitä sanoa- aamuauringon säteistä, sinun hiustesi kullasta, varisee unettoman yön unelmia, ja me juomme votkaa ja nauramme niin kuin olisimme kaksin tässä maailmassa, vapaina niin kuin sanat loputtomassa lauseessa tarkoittamatta mitään itseämme enempää. Vain kaiku vastaa haaveisiin, muistot kaikista joita jo kuvittelin, sinuksi kuoleman laakson varjojen valoksi, kunnes olin taas itkua ikävän kaivossa. Kaiku ja pohjaton kuilu, josta vain ilon jumala voi nostaa hukkuneen.
Ajattelin ennen ihmisiä, tai heidän tietoisuuttaan, sitä mikä paljastaa heille maailman, ikään kuin yhtenä värivalonsäteenä jumalan tietoisuuden spektristä. Ja jumalan valon täytyy paljastaa pimeys, sano mitä etsit, minä etsin täältä sinua, en kotia, joka on siellä mistä olen tulossa. Toivo on kuin hulluutta, mutta naurusta kevyt sydän hukkuu siihen iloiten, olet totta, kaiku ei valehtele koskaan.

Vivaldi vie ajatuksen pois sanojen luota, viulu kiduttaa koskettimien heleää ääntä, pidäyä henkeäsi kanssani niin kuin sukeltaisit musiikkiin. Uskon että olet vielä siinä.