Oivalluksia - 2

Tunsin aiemmin ahdistusta siitä, etten tiedä elämäntehtävääni, ja syyllisyyttä siitä, etten osaa pelastaa maailmaa.

Mää tykkään ajatella että ihmisellä on elämässä vähän niinku tarkotus pelastaa itsensä. Maailmalle kaikki kohtalot on ihan sama koska se on vaan vitun iso leikkikenttä jolle kaikki lopputulokset on yhentekeviä, mutta ihmiset ei oo leikkikenttiä vaan puutarhoja jossa kasvaa jos jonkinlaista kasvustoa, osa ei-halutumpaa ja tuhoisampaa. Ihminen joutuu huolehtiin siitä sisäisestä puutarhastaan koko ikänsä, aina pittää vahtia ja olla kitkemässä jottain rikkaruohoja. Onhan se tylsää joo, mutta velvollisuudet on tylsiä ja aikuistuminen onkin sitä että oppii nauttimaan tasapainosta ja vankoista rakenteista eikä pelkästään jatkuvasta kivasta.

Ehkä sää oot tuntenu syyllisyyttä jotta ymmärtäisit että sää oot se osa maailmaa joka sun on tarkotus pelastaa?

Mitä myös olen ymmärtänyt (), on että pienet ympyrät on parhaita ympyröitä, ainakin itselleni. Aiemmin elin kauheessa harhassa, että pitäisi saavuttaa jotain, elää ja kokea ja olla jotenkin extreme erikoinen. En ole aikoihin tietoisesti pelännyt kuolemaa, mutta luulen sen olleen juuri kuolemanpelkoa, tai elämättömän elämän pelkoa. Elin aika villisti, laiminlöin terveyttäni, opiskelua ja ihmissuhteita, ja mikä pahinta, omia todellisia tarpeitani, koska halusin "elää". Mulla oli kokoajan kauhea tykytys taustalla, sellainen keksitty kiire, ihan kuin olisin paennut jotain, aina kokemuksesta seuraavaan.

Samat jutut pyöriny mielessä palijon. Mietippä millanen tapa tuo on kohdella maailmaa ja sen antamia kokemuksia: Ryntäilet ja säntäilet menemään, hämmennät soppaa muttet ite kehtaa sen vertaa keskittyä että pysähtysit ees kunnolla nauttimaan siitä tilanteesta jonka oot niin hädissäs ja kiirepäissäs menny vaatimaan ja luomaan. Vähän niinku tilaisit vitusti ruoka-annoksia peräjälkeen ja viskoisit puolitäysiä lautasia menemään sitä mukkaa kun lissää ruokaa kannetaan pöytään. Kai sitä vois pitää tietynlaisena kunnioittamattomuutena, tai ehkä nöyryyden puutteena. Onko ihme jos ei tuu vatsa täyteen jos et syö ekkaakaan annosta loppuun.

Erakkorapu, ihana Oulun murre (en tiiä ookko Oulusta mut tolleen siellä puhutaan)

Olen tajunnut paljon asioita viime aikoina Aika vasta tajusin, että oon aina elänyt kuviteltujen standardien mukaan, enkä ikinä kuunnellut sitä, mikä minulle sopii parhaiten. Minua vaan ei ole koskaan opetettu kuuntelemaan kehoani. Otetaan vaikka ruoka. Kuviteltu, tai ehkä ihan oikea, standardi on syödä kolme lämmintä ateriaa päivässä, joissa olisi sopivat määrät proteiinia, hiilihydraattia, rasvoja ja vihanneksia. Minulle taas sopii sellainen ruokailu, että syön pitkin päivää hedelmiä ja marjoja ja pähkinöitä, ja vasta pimeän tullen voin syödä jotain raskaampaa. Silti en yleensä tykkää lämpimistä aterioista. Sama juttu veden juonnin kanssa. Paljon puhutaan siitä että pitäisi juoda ainakin litra vettä päivässä, jotkut puhuvat kolmesta litrasta. Minua ällöttää juoda vettä, eikä minua edes päivällä janota, juon mieluummin mehua tai teetä. Yöllä voin juoda vettä. Taikka liikunta. Joka paikassa toitotetaan että pitäisi liikkua säännöllisesti. Minua ei kiinnosta mikään liikunta, enkä varmasti lähde itseäni pakottamaan sellaiseen vain koska pitäisi. Jos tulevaisuudessa alkaa huvittaan, tai keho on edes sellaisessa kunnossa että voin liikkua, miksi ei, mutten aio pakottaa itseäni.

Pointti on siis se, että elin epämääräisissä tunnontuskissa näiden asioiden takia. Mutta tarvi vaan tajuta, että minun tulee kuunnella omaa sisäistä ääntäni, eikä kenenkään muun ääntä. Miksi siis kokisin huonoa omatuntoa. Voi ehkä kuulla sanomassani katkeruutta... Ehkä olen katkera sen vuoksi, että luulin olevani huono, kun en täyttänyt standardeja.

Samaa pätee aika moneen muuhunkin aspektiin, Suomessa on niin paljon puhumattomia sääntöjä siitä, millaista elämää saisi ja pitäisi elää. Minulla on esim. työ, jossa en juuri tee mitään, ja minulla on paljon vapaa-aikaa. Suomessa työ on jotenkin tosi tärkeä juttu, ja voisi ehkä hävetä sanoa, että nautin siitä, että minulle maksetaan vaikkei minun tarvi tehdä juuri mitään. Mutta niin se asia on. En haluaisikaan mitään kauhean aktiivia työtä.

Ihan toinen juttu minkä tajusin liittyy meditaatioon, mutta siitä kirjoitan jatkopostauksen kunhan ehdin...

Pointti on siis se, että elin epämääräisissä tunnontuskissa näiden asioiden takia. Mutta tarvi vaan tajuta, että minun tulee kuunnella omaa sisäistä ääntäni, eikä kenenkään muun ääntä. Miksi siis kokisin huonoa omatuntoa. Voi ehkä kuulla sanomassani katkeruutta... Ehkä olen katkera sen vuoksi, että luulin olevani huono, kun en täyttänyt standardeja.

Samaa pätee aika moneen muuhunkin aspektiin, Suomessa on niin paljon puhumattomia sääntöjä siitä, millaista elämää saisi ja pitäisi elää. Minulla on esim. työ, jossa en juuri tee mitään, ja minulla on paljon vapaa-aikaa. Suomessa työ on jotenkin tosi tärkeä juttu, ja voisi ehkä hävetä sanoa, että nautin siitä, että minulle maksetaan vaikkei minun tarvi tehdä juuri mitään. Mutta niin se asia on. En haluaisikaan mitään kauhean aktiivia työtä.

Työhön suhtautuminen Suomessa (ja monessa muussakin maassa) on aika outo. Ajatellaan että työ on itsessääna arvokasta. Ei edes ajatella että mitkä ovat tuloksia tai että edistääkö työ yleishyviä juttuja (kuten ihmisten ja luonnon hyvinvointi). Tärkeämpää on vaan se että jokainen raataa niska limassa. Joskus vaikuttaa siltäkin että työn arvostusta lisää sen epämukavuus. 12-tuntisia työpäiviä raatava työnarkkari on ihailtu yksilö. Koulussakin opetetaan jo lapsille tälläinen ilmapiiri. Ole ahkera ja tee mitä hierarkiassa sinua yläpuolella oleva ihminen käskee...

Sitten niitä ihmisiä jotka haluavat elää muunlaista elämää, pidetään jotenkin epäilyttävinä. Se että valitsee elävänsä työttömänä on monien mielestä moraalisesti väärin. Valtion tukien ottaminen on myös väärin, koska sossupummit ja talous! En itse tajua mitä pahaa on siinä jos kuuntelee omaa tahtoaan ja ottaa vastaan rahoja joita valtio tarjoaa. Eikö se ole vain älykästä? Mun mielestä ihminen joka onnistuu viettämään elämänsä toteuttaen omaa tahtoaan, on fiksu.

Itse olen sellainen että en kyllä paljoa tarvitse elääkseni. Eikä mua kiinnosta tehdä jotain duunia sen vuoksi että saisin rahaa mitä en kuitenkaan käyttäisi kuin joihinkin turhuuksiin ja luksustuotteisiin. Ja jos nyt tässä joku päivä joudun duuniin, niin ei mua todennäköisesti kiinnosta siinä rehellisesti sanottuna muu kuin palkka. Ei mulla ole jotain satunnaista työtä kohtaan mitään ihailua.

Palkkaduuneissa tekee aina työtä jollekulle muulle kuin itselleen tai perheelleen (paitsi jos kyseessä on perheyritys). Jos saisin duunia nyt, olisi se todennäköisimmin työtä jollekin suurelle yritykselle. Periaatteessa tehtäväni olisi silloin tuottaa voittoa yrityksen omistajille. Omistajat saattavat sitten pelata rahansa miten tahtovat ja usein toimivat melko itsekkäästi.

Työhön suhtautuminen Suomessa (ja monessa muussakin maassa) on aika outo. Ajatellaan että työ on itsessääna arvokasta. Ei edes ajatella että mitkä ovat tuloksia tai että edistääkö työ yleishyviä juttuja (kuten ihmisten ja luonnon hyvinvointi). Tärkeämpää on vaan se että jokainen raataa niska limassa.

...

Sitten niitä ihmisiä jotka haluavat elää muunlaista elämää, pidetään jotenkin epäilyttävinä. Se että valitsee elävänsä työttömänä on monien mielestä moraalisesti väärin. Valtion tukien ottaminen on myös väärin, koska sossupummit ja talous!

Niinpä...

Joskus laskin paljonko miun tuet maksaa yksittäiselle veronmaksajalle vuodessa. En tehnyt mitenkään tarkkaa laskelmaa, mutta tulin siihen tulokseen, että elämiseni maksaa yksittäiselle veronmaksajalle noin muutamia centtejä vuodessa. Niin, onhan se väärin, heh heh...

Toinen oivallus liittyi meditaatioon. Että tuloksien saavuttaminen ei liity niinkään omiin kykyihin, kuin puhtaisiin ponnisteluihin, sinnikkyyteen ja päättäväisyyteen. Yleensä kun jotain tekniikkaa harjoittaa, siinä saattaa onnistua ja saavuttaa tuloksia alussa, mutta sitten yleensä se vain lakkaa toimimasta, ja tulee kaikenlaisia esteitä eteen. Jos ei ole täysin tietoinen esteistä, niiden aiheuttama epämukavuus ja näennäinen asioiden toimimattomuus saa luovuttamaan aina vain uudelleen. Täytyy rehellisesti tutkia omia esteitään ja ongelmiaan, jotta niistä voisi päästä yli. Oma luonnollinen systeemini on tietenkin odottaa, että se rupeaa toimimaan itsekseen, mutta se ei ole kovin toimiva systeemi

Tässä tulevat kuvaan tyyni päättäväisyys ja sinnikkyys ja niistä kumpuavat aidot ponnistelut, koska meditaatio ja henkinen kehitys on matemaattista: jokaisella ponnistelulla on sitä matemaattisesti vastaava seuraus. Mitä enemmän siis ponnistelee, sitä todennäköisemmäksi tulee, että saavuttaa tuloksia ennemmin tai myöhemmin. Vaikka tekisikin kaiken ihan väärin ja tekisi virheitä, se ei haittaa yhtään, koska jos vain aina yrittää parhaansa, tulee saamaan opastusta siihen, kuinka tehdä sen oikein. Siihen että onko se ennemmin tai myöhemmin liittyvä epävarmuus ei ole vaikea voittaa, kun sitä voi katsoa silmästä silmään. Kun epämukavuutta voi katsoa silmästä ja silmään ja hyväksyy, että se täytyy ylittää voiton hintana, ei sitä ole enää mahdotonta ylittää.

Tämä liittyy läheisesti omaan kokemukseeni viime viikonlopulta. Olen aika jumissa kaikissa harjoittamissani meditaatio- ja henkisen kehityksen tekniikoissa, ja tämä on saanut minut lannistumaan ja luovuttamaan. Viikonloppuna kuitenkin koin päättäväisyyttä, että minä nyt vaan kokeilen uudestaan ja uudestaan kunnes jotain tapahtuu. Ja niin kävi. Tuntui kauhealta kun kaikki alhainen luonto harasi vastaan, mutta minä sinnittelin, ja koin jonkin ajan sinnittelyn kuluttua pienen onnellisuuden ja vapauden pilkahduksen. Se oli matemaattinen seuraus ekstra ponnisteluistani. Siitä myös saa tietoa, että kuinka paljon minun itse asiassa pitää tehdä, että jotain muuttuu. Jatkossa se on helpompaa, koska näin jo, mitä vaaditaan tämänhetkisellä askeleellani. Vaatimukset tulevat korkeammiksi sitä mukaa kun oma kapasiteetti kasvaa, mutta mikään vaatimus ei koskaan ole itselle mahdoton. Se voi hyvinkin olla omia rajoja koetteleva, mutta vain rajojaan laajentamalla ja mukavuusalueelta poistumalla voi saavuttaa kehitystä ja uusi kokemuksia. Sillä tavalla kasvattaa omaa henkilökohtaista viisautta ja voimaa.

Meditoida tosiaan kannattaa, nostaa elämänlaatua ja pitää perusasiat mielessä...

Eckhart Tollen kirjassa Uusi Maa - Elämän tarkoituksen oivaltaminen on juttua egosta ehkä ~100 sivua... Oli ainakin itelle hyvä tietopläjäys, suosittelen. Paljon hyviä ajatuksia myös siinä kirjassa. Eckhartin muuhunkin tuotantoon kannattaa perehtyä.

Ajatuksia kannattaa havainnoida, mutta lempeästi/kevyesti, ettei mieli häiriinny siitä.

Kiva kuulla että olet "hereillä".

Mun meditaationi on jotenkin muuttunut ihan täysin viime aikoina. Ennen tein sitä lähinnä mieleni rauhoittamiseksi (mikä kyllä toimi), mutta nykyään on mukaan tullut jokin, mystisempi elementti. En osaa oikein kuvailla että mikä se on.