yksinkertaiset ja pyöreät asiat kuten elämä - 1

( [edit] Tämä ei ole kertomus päihdekokemuksista. Puhun Olemassaolon perimmäisestä luonteesta. Vaikka itse olen saavuttanut ymmärrystä kemikaalien kanssa, täysin saman voi löytää esimerkiksi meditaatiolla tai vaikka päällään seisomalla. Kyse on Oivalluksesta, eikä päihtyminen liity asiaan kuin rehellisyyden ja suorapuheisuuden nimissä. )

Tää on niin siisti juttu että haluan jakaa tän koko maailman kanssa vaikka saattaakin tulla vähän pitkä viesti.
Otsikko on puolisoni lausahdus eilen keskellä parasta voiman kokemista, kun yritti selittää jotakin maailmasta.

Alkujaan olen syntynyt adventistiperheeseen ja oppinut lapsena itsestäänselvyytenä kaikki Jeesustarinat, taivaat, jumalat sun muut. Muistan edelleen miten maagisena näin ja koin maailman vaikken sitä silloin osannut ajatellakaan - enhän ollut vielä nähnyt mitään muuta kuin sen, joten otin sen tietenkin itsestäänselvyytenä.
Teini-iässä sitten lakkasin pikkuhiljaa uskomasta näihin tarinoihin vaikka 14-vuotiaana kävinkin adventistien kasteltavana Peurunkajärvessä niinkuin Jeesus antoi Johannes Kastajan kuulemma tehdä joskus aikoinaan. Tämän tarkoituksena oli pestä pois synnit (vaikka vähän luulen että alunperin kyse on ollut upottamisesta niin pitkäksi aikaa että hapenpuute vie dissosiaatioon joka pakottaa näkemään voiman suoraan).

Kiinnostuin jo 13-vuotiaana päihteistä; erityisesti kannabiksesta ja psykedeeleistä. Nämä ovat siitä saakka olleet suuri rakkauteni joiden avulla olen availlut pikkuhiljaa tajunnan ovia voidakseni tutkia itseäni. En osaa selittää mikä ja miten vei siihen suuntaan, mutta ehkä olen ennen syntymääni ohjelmoinut sieluni etsimään itseään suurempaa
Lista kokeilemistani kemikaaleista on pitkä, ja hyvin harvasta olen pitänyt. Rakkaimmiksi ovat käyneet kannabis ja lsd, enkä lainkaan ihmettele että hippiliike on alunperin saanut niiden kanssa alkunsa. Jo ensimmäisellä kunnon tripillä (ja oikeastaan jo ekoissa paukuissa) hämmästyin sitä miten kaikki on niin uskomattoman herkkää ja unenomaisen kaunista sekä ennen kaikkea siitä miten aivan kaikki se on ollut aina silmieni edessä vaikken ole osannut katsoa sitä.

Vuosien 06-07 välillä tapahtui mielenkiintoinen ja lähes hollywoodmaisen dramaattinen tapahtumaketju. Rakkain ystäväni ja sielunkumppanini meni joulukuussa -06 psykoosiin ja kävi meillä sekoilemassa ja vainoharhailemassa muutaman päivän ennen kuin päätyi sairaalaan muutamaksi kuukaudeksi. Tämän jälkeen hän ei pitänyt muhun oikeastaan mitään yhteyttä eikä suostunut vastaamaan puhelimeen. Asuin silloin exän kanssa joka oli ollut seurustelun alusta saakka hirveän mustasukkainen, ja jonka kanssa varmaan olin lähinnä yhteisen lapsen takia niin pitkän aikaa. Kärsime tilanteesta kumpikin ja olisin oikeasti koko ajan halunnut asua edellä mainitun ystäväni kanssa, mutten osannut tehdä minkäänlaista siirtoa.
Lopulta yksinäisyys kävi sietämättömäksi ja itkin yöllä vessassa ja huusin mielessäni että tule takaisin, enää en odota jos saan vaan uuden tilaisuuden. Seuraavana päivänä hän ilmestyi sitten irkkiin kertomaan että oli ollut toisella puolen maata yksinään mökillä mutta saanut äkillisen pakottavan tunteen siitä että hänen pitää päästä irkkiin vanhempiensa luona. Siitä seuraavana päivänä jätin exäni, ja seuraavalla viikolla muutimme yhteen. Vaikka olemme sittemmin käyneet muutaman välttämättömän opetusluontoisen kriisin läpi, olemme nykyisin naimisissa, kahden lapsen huoltajia ja erinomaisen onnellisia puoliomavaraisia maatiaishippejä.

Yhteisen elämän aloittaminen oli meille molemmille yksi tärkeimmistä eteenpäin vievistä jutuista. Kumpikin meistä tarvitsi kipeästi jonkun joka rakastaa ehdoitta ja jolle voi sanoa kaikki ajatuksensa ilman pelkoa hullun leimasta tai naurettavaksi joutumisesta. Sen suojan turvin olemme voineet päästää mielen vapaaksi etsimään luovan hulluja ratkaisuja ongelmiin jotka näyttävät ratkaisemattomilta. Olennaista on ollut myös yhdessä trippaaminen; siinä olotilassa on oltava jonkun sellaisen seurassa jonka edessä voi olla täysin omana itsenään ilman mitään jännitteitä. On kuin itsensä seurassa, siis

Emme tainneet edes ottaa yhdessä kuin kerran tai kaksi jotakin, ennen kuin tuli Se Suuri Happoilu. En muista enää yhtään mitään nousuista, en sitä missä muodossa aine oli tai edes sitä milloin tämä tapahtui (saattoi yhtä hyvin olla tammikuussa tai kesäkuussa, joskus -07). Sen muistan kuitenkin ikuisesti miten nauroimme niin että olimme tukehtua ja lopulta emme voineet edes puhua nauramisesta ilman että se alkoi uudestaan. Kun vihdoin saimme rauhoituttua, mieleni alkoi yhdistää kaikkea ikinä kuulemaani ja tietämääni yhdeksi suureksi Jutuksi, enkä pystynyt enää selittämään sitä sanoilla. Hiljenin varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni ja yhtäkkiä kurkkasin takaisin itseäni siitä mitä katselin.
Kello oli jotain neljä yöllä ja istuin keittiömme lattialla kerrostaloasunnossa kun yhtäkkiä näin mikä maailma on ja kuka itse olen. Säikähdin niin että meinasin oksentaa syliini ja tuntui etten saa vedetyksi henkeä. Ihan ekana taisin sanoa "voi jumalauta" mikä on sinänsä vähän hassu ilmaisu kun tapaa jumalan ja seuraavaksi kompuroin pystyyn huutamaan "tää on siistein juttu mitä oon ikinä tajunnu! mä tiedän kuka mä oon!" ja "voi vittu, minä olen" Seuraavaksi påäätin soittaa kaverille jonka tiesin tajunneen saman jutun jo aikaisemmin, ja puhuin hetken aikaa itseni kanssa puhelimessa niin että tuntui kuin tää keho olisi jostakin napista painamalla naksautettu pois päältä ja olisin tullut sieltä ekaa kertaa itse ulos katsomaan itseäni tämmöisenä näyttelijänä tässä loputtomassa leikissä nimeltä Elämä. Onneksi siihen on jo ehtinyt tottua ettei elä samanlaisessa voimanpurkauksessa koko ajan - se kun on aika kuluttavaa.

Nyt sitten trippasimme toissapäivänä keskellä luontoa niin kauniissa paikassa ettei paljon paremmaksi voi mennä. Kun happo alkoi kiihdyttää vauhta ja pyörittää meitä kovempaa pitkin valon fraktaaliraiteita, tuntui kuin olisi mennyt kahtasataa moottoritiellä ilman minkäänlaista suojaa, edes verkkokalvoja silmissä. Otimme voimaa vastaan täysin puhtaasti, ja välillä niin lujaa että meinasi oksentaa kuin matkapahoinvoinnissa automatkalla tai liian rajussa huvipuistovekottimessa. Ymmärsin miten nekin ovat ihmisten halua yksinkertaisesti kokea voimaa, sitä vauhdin hurmaa ja aistien leikkiä, ja miten moottorin jylinä on täsmälleen samaa ja samanlaista kuin koko maailmankoneen jyrinä itsessään. Kuuntelimme maailman moottorin ääntä ja ymmärsin miten se syntyy jumalan puheesta: jumala puhuu sellaista merkityksetöntä höpinää, sellaista tavumössöä mistä sitten kaikki maailman kielet ovat sanansa poimineet. Näillä taikasanoilla (eli kaikilla sanoilla!! ) on sitten luotu kaikki se meidän arkinen ihmisten muokkaama maailmamme. Ei ole juomalasia ilman juomalasin ideaa, ja idean tarvitsee jo ennen kappaleen valmistamista.

Jossain vaiheessa ymmärsin mistä koko meidän näkemämme maailma koostuu. Lukemattomia spiraaleita äärettömästi vierekkäin; aika-ulottuvuuden spiraaliraiteita joita kiidämme todellisuudessa koko ajan järjetöntä vauhtia eteenpäin. Samoin kuin junanvaunussa istuessamme voimme katsoa kappaleita ympärillämme ja ne näyttävät olevan paikallaan, sillä me pysymme koko ajan yhtä kaukana niistä. Koko maapallo ja aurinkokunta ja kaikki kaikkeudessa kiitää kuitenkin koko ajan eteenpäin niin käsittämätöntä vauhtia ettei tämä pieni spiraalinpätkä, jota ihmiseksi nimitämme, voi millään tutkimuksella ikinä nähdä kokonaisuutta. Olemme sen sisällä. Jos katsomme suoraan sen ytimeen (mihin emme yleensä koskaan katso sillä annamme katseemme harhailla ympäristössä ja ajattelemme jatkuvasti muualla olevia ajatuksia), voimme nähdä itsemme todellisen luonteen. Näemme äärettömän kauniita värejä ja valoa joka hehkuu yhtälailla silmiemme edestä kuin päämme sisältä, ja tämä sisäinen valo on niin voimakasta että se sokaisee ellei ole valmis ottamaan sitä vastaan.

Voimaa (jota myös jumalaksi kutsutaan) voi ottaa kyllä vastaan, mutta homman vaikeutta voi demonstroida vaikkapa juuri aikaisemmalla moottoritievertauksella, suoraan aurinkoon tuijottamisella tai vaikka kirkonkellolla. Emme kerta kaikkiaan kestä liian voimakasta värähtelyä vaan aistielimemme tuhoutuvat. Fyysiset kehomme, jotka rakentuvat pohjimmiltaan samasta voimasta, tuhoutuvat jossain vaiheessa aivan samalla lailla sillä ne eivät ole mitään muuta kuin pieni pätkä tässä loputtomassa fraktaalispiraalissa jota kuljemme valon nopeutta. Ei siis kannata olla tähän liian kiintynyt: emme voi koskaan kadota. Olemme itse tämä spiraali. Etsikää itseänne siitä mitä näette ympärillänne, ja jossain vaiheessa tavalla tai toisella näette suoraan keskipisteeseen ja siihen valoon joka luo tämän kaiken ympärillemme. Mikään ei ole todellisuudessa kiinteää vaan kvanttista, ja se mitä etsitte, on se mitä löydätte. Kannattaa miettiä mitä pelkää tai toivoo ja mitä ryhtyy fiilistelemään.

Tulipa tekstiä Toivottavasti joku jaksoi lukea.