Tää foorumi on kyllä sydänt lähellä ja avuksi yksinäisen saaren elämään, tääl on niin sujuvaa jutustelua ihmisil. Ei edes haittaa kokea olevansa ulkopuolinen, vaikka no, onhan se aina kummallista alkaa vain kirjoitella.
Itel on vähän arka olo taas, mielialat ovat heitelleet ja tänäänkin itkin jotain puoltoista tuntia. Siin itkun ja vollaamisen keskel sain älynväläyksen kuvata itkemistä kännykän videokameral, ja sit katsoin sen viideon ja aloin itkee kaht kauheemmin (ja kuitenkin aattelin että siin on jotain hauskaa samalla), hmm, mut myötätunnol sitä yksinäist ihmist kohtaan, joka on aika hukassa näinä aikoina. Sittenpä meditoin, olin meditoinut jo aiemmin, ja siis joskus tuntuu käyvän niin, että just kun on saavuttanut pienen mielenrauhan, niin maailmal onkin jo heti haaste nurkan takana. Näin kävi, aika pikku juttu sinänsä, mutta sain surkeimman arvosanan koko elämäni aikana, eli juuri ja juuri läpi, ja sittenpä pelot siitä että kevään aivotuholääke tosiaan on peruuttamattomasti pilannut mun aivot ja elämän, palasi. Sepä sen itkemisen aiheuttikin, mutta onneks meditaatio, jooga, chlorella-mehu, kaikki semmonen itsensä auttaminen rakentaa vähitellen semmost turvallista oloa ja jaksamista vielä yrittää. Näin toivon, ja loppupäivä kuluikin metsäs metsäsienien, vadelmien ja rakkaan ihmisen parissa. Olis jotenkin osattava keskittyä pieniin asioihin, ja arkeen täällä, rauhoittaa tunteet ja pelot ja löytää itsestään voimaa pitää itsensä kasassa. Semmoset mietteet tänään.
Kaikkea vain varjostaa eräs täysin pohjiin mennyt ihmissuhde, mä rakastan sitä ihmistä, mutta jotenkin ne rakkaudet menevät aina ristiin. Ihan kuin olis niin että aina kun toinen rakastaa, itse ei ole vastaanottavainen, ja kun itse rakastaa avoimesti, toinen ei halua enää kuullakaan tai pitää minkäänlaista suhdetta yllä. Jatkuvas tunteiden karusellissa lopult tulee niit salamoita ja ehkä tää viimeisin myrsky vei mukanaan kaiken. On aika ikävää kaivata ihmistä, joka on satuttanut todella monella tavalla pohjiin saakka ja kuinka on itsekin löytänyt itsestään niitä rumimpia ja ikävimpiä puolia ja kuitenkin ne tunteet ja yhteys ja side ja muistot, miten eteenpäin? Ehkä haluisin mahdollisuuden korjata niitä haavoja, joita itse olen aiheuttanut, mutta kai olisi parasta vain antaa olla, päästää irti, keskittyä rauhaan ja terveyteen niin että vahvistaa jaksamista, koska muuten sitä vain satuttaa lisää.
