Mielenterveys ongelmat - 6

^ Itselläni lopullinen tajuaminen tuli silloin, kun pyörin ja kiertelin ympäriini Helsingin rautatieasemalla varmaan tunnin, siitä piittaamatta missä olen ja mitä on ympärillä, päässäni vain silloinen ahdistus ja sen aiheet. En tietenkään tarkoita, että sen pitäisi tällä lailla "ilmetä", minulla se vain meni näin.

Itse huomasin tämän kun olin parturi kampaaja koululla. Opiskelemassa siis. Ihmettelin miten asiakkaat jotka eivät ennen saaneet minua hermostuneeksi saivat yhtäkkiä. Kädet alkoivat täristä ja no ei tärisevillä käsillä tukkaa leikata. Myöhemmin, kun sitten lopetin koulun ja yritin työ elämää siinä sivussa, alkoi muutkin ihmiset ympärilläni häiritsemään. ( tosin pomo tuli huudettua minulle aika monesti, että se hieman lisäsi sitä... :S ) Tämän jälkeen lähdin vasta tutkimaan asiaa ja kävin psykiatrilla ja he totesivat minun sosiaallisenkammon ja paniikkihäiriön. Nyt olen vanginnut itseni neljänseinän sisälle n. 1½ vuotta, koska myös kaverit on alkanut ahdistaa. ( siihen sitten liittyy myös kaverien ei ymmärrys )
Tuli tuohon nyt hieman muutakin mutta, olisipa hieman enemmän edes osviittaa.

Ei sulla oo mielenterveysongelmia, maailma on sairas.
Lainaan jälleen Khrisnamurtia 
“It is no measure of health to be well adjusted to a profoundly sick society.”

Mä huomasin oman hulluuteni kun kävelin marketin hyllyjen välissä ja aloin tietämättä miks itkemään. Ihmiset katseli mua, ja aloin nauraa. Sit itkin ja nauroin ja katselin kaupan valikoimaa helpottuneena. Niin kuin ne olisivat olleet kaikessa katoavaisuudessaan hyvin hellyyttäviä ja suloisia.
En mennyt psykiatrille. Uskon että psykiatria on vakava mielenterveysongelma

Uskon että psykiatria on vakava mielenterveysongelma

Juu, ainakin mielenterveysongelmien parantamisen tehokas estäjä ja yhteiskunnan "mielen" terveyden häiriö.

Okei. No pääsinhän edes jyvälle. Kiitos 2tailt.
Colourflower olen samaa mieltä, lykkäävät vain lääkkeitä naamaan jotka aiheuttavat kamalia sivuvaikutuksia enemmän, kuin että se muka tehoaisi  niinkuin sanotaan.

Käsite "mielenterveyden ongelmat" on niin vaikeasti määriteltävissä. Se ei mielestäni kuitenkaan tarkoita sitä, ettei sellaista asiaa olisi olemassa kuten mielen sairaus. Voisikohan se olla määriteltävissä sillä siten, että ihmisellä on poikkeuksellisen paha olla? Entä onko sellainen ihminen mieleltään terve, jos hänen todellisuuden tajunsa hämärtyy, ja hän kokee ahdistavia hallusinaatioita?

Hmmm... Psykiatria on sinänsä mielenkiinoinen käsite, että se lakaisee ihmisen ongelmat maton alle ja antaa ihmisille lääkkeitä mielensä hallitsemiseen, ja kaiken lisäksi psykiatria perustelee toimintansa sillä että lääkkeet ovat vain "apuväline" ihmisen mielen kohentumiseen.

Itse käytin joskus sertaliinia sisältäviä lääkkeitä. Minulle ei tullut melkein mitään vaikutusta niistä. Olen aika immuuni kaikille aineille. Ehkä pitkän ajan käytön jälkeen olin jotenkin "lume-onnellinen". Elämän siedettävyys oli vähän kuin jonkinlaista lumetta. Ei sitä osaa selittää järkevästi. Se on kuin ei olisi onnellinen omaehtoisen aidosti, vaan onnellisuus tulee jotenkin ilman syytä ulkopuolelta. Monesti ajattelen kuitenkin mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, kun on joskus niin väsynyt että voisi kokonaan elää jossain teennäisessä lume-onnellisuudessa, niin ei yksinkertaisesti vaan vituta ja väsytä niin paljon.

Kuitenkin psykologiaa ei kannata aliarvioida liikaa... Minulla on ollut oikein mukava psykologi. Hän oli niin fiksu ja asiallinen ja pitkän ajan kuluessa hänelle jopa uskalsi sanoa synkimpiä salaisuuksia. Uskon, että hänellä oli tietty vaikutus mielialaani. Tunsin oloni jotenkin turvalliseksi ja vakaaksi.... huoh... Kuitenkin hän joutui muuttamaan työnsä perässä muualle ja psykologini vaihtui. Se uusi psykologi oli niin toiminta- ja menestyskeskeinen emmekä oikein tulleet toimeen, ja tuntui muutenkin super-turhauttavalta aloittaa alusta. Uusi psykologini tyrkytti koko ajan mielialalääkkeitä ja hän itse näytti siltä, että hän olisi saanut samaan aikaan sähköshokkihoitoa ja kannabishoitoa - silmät lupsui ja hän oli jotenkin yliautuaan kepeän rauhallinen... Hän vain syytteli minua kaikesta... Sitten vain jätin psykologisen hoidon, koska en kokenut siitä mitenkään hyötyväni. Ihmisiä psykologitkin ovat ja hekin tekevät vain työtään.... Niin... Työtäänhän he vain tekevät.

Kaikille ei varmaan keskustelumuotoinen terapia anna mitään. Minulla se ehkä antoi jotain, niin kauan kun se pystyi antamaan. Lääkäri ehdotti minullekin taidemuotista terapiaa, mutta minua pelottaa liikaa mennä sellaisiin terapioihin, varsinkin, jos sitä terapiaa käydään ryhmissä. Olin muutenkin piilotellut muilta sitä, että kävin keskusteluterapiassa, ja pelkäsin koko ajan, että joku tuttu saisi sen selville. Se tuntuisi nöyryyttävältä, vaikka siinä ei oikeastaan pitäisi ollakaan mitään hävettävää, mutta minulla on aina ollut tapana esittää "pärjäävää ja vahvaa, joka ei välitä mistään mitä muut sanovat". Jos kaikki kiusaajat olisivat saaneet tietää, että kävin terapiassa, he olisivat jotenkin voittaneet. Piti vain esittää, ettei mikään kiusaaminen haitannut minua, sellaiselle ei saanut antaa mitään arvoa.

Minun on vaikea ymmärtää viiltelemistä, koska en ole itse ikinä viillellyt tai saanut ahdistuskohtauksia. Jotkut sanovat, että viiltelystä saa jotain tuskaa helpottavaa oloa? Eräs kaverini saa välillä ahdistuskohtauksia ja hänkin on viillellyt, ja hänelle on tyrkytetty kaikenlaisia lääkkeitäkin. Tänä päivänä hän kertoo vähän jo rauhoittuneen, ja onhan hänellä nyt jo pitkään ollut sama poikaystävä (liekö vaikuttaa asiaan?). Eräs toinen kaverini saattaa saada joskus paniikkikohtauksen ja se on kuulemma perinnöllistä. Meidän suvussa on ilmeisesti perinnöllistä vain yleinen masentuneisuus eikä erityisemmin mitään kohtauksia. Yksi sukulainen tukehdutti itsensä tahallaan auton pakoputkeen ja toinen ampui itseään suuhun, mutta selvisi siitä, ja nykyään hänen naamansa on epämuodostunut. Ongelmistaan ei ole myöskään melkeinpä koskaan puhuttu, itsari tulee muille kuin yllätyksenä. Ihmisten pitäisi uskaltaa hakea apua ongelmiinsa, ja pitäisi myöskin uskaltaa pitää huolta sellaisista, joilla ei ole kaikki hyvin... Taas näitä elämän epäkohtia, asioita, jotka eivät ikinä toteudu.

Mieltä nostattaa kun saa kehuja ja tajuaa että osaan tehdä asioita... Vaikka eilen ja tänään iski ahdistus niin sain jopa sivutettua sen viiltämättä, josta olen ylpeä itsestäni.

Itseään arvokkaana pitäminen on välillä jotenkin vaikeaa. Pitäisi vaan uskoa, että jokaisessa on jotain hyvää ja arvokasta. Ja jos tuntuu, ettei omassa itsessä ole mitään arvokasta, mutta silloin se arvokkuus pitäisi vain löytää.

Ehkei pidä ajatella liikaa mitä osaa tai sitä kuinka arvokas on. Ehkä pitäisi löytää elämästä joitakin kestäviä iloja ja nautintoja. Itse olen ainakin aina ollut niin intohimoinen persoona, etten vain ole saanut itseäni vielä päiviltä, koska nautin niin paljon vielä monista asioista. Tietenkin olen vähän henkisesti eksyksissä, mutta silti osaan vielä nauttia asioista.

Syksy masentaa. Niin vähän auringonvaloa.

Minulla on ollut usein samaa ongelmaa. Vaiva lievitti jonkin verran muutettuani Oulusta Tampereelle, jossa päivä on pidempi syyspäiväntasauksesta kevätpäiväntasaukseen asti. (Ja kyllä, Oulussakin on välillä lumettomia alkutalvia.) Onneksi olen myös huomannut, että syksyn hämärämasennus on aika tiiviissä suhteessa muun jaksamisen kanssa. Kun on yleisesti ottaen parempi olo, syksynkin jaksaa paremmin. Kai sitä sitten osaa nykyään ottaa syysmasennusuhan tosissaan ja hoitaa itseään hyvissä ajoin, ettei masis pääse päälle. Toki myös elämäntilanteeni on nyt kohtalaisen mukava.