Huomasin vasta nyt, että täällä on tällainenkin osio. Postasin tämän alunperin tuonne "Miten sinusta tuli hippi?", mutta miksenpä laittaisi tännenkin:
Koen, että minussa hippeys on ollut vähän piilossa aina. Anteeksi jo etukäteen, kun seuraava teksti on enemmänkin elämäntarinani, eikä pelkästään vastaus kysymykseen. Olen ihan upouusi täällä foorumilla niin, olisi mukavaa vähän kertoa itsestään.
Asuin lapsuuteni maalla. Ihan lapsiajastani en muista paljoakaan. Yläasteella sain kuulla päivittäin olevani ruma, läski yms. Kuitenkin silloin osasin kyllä haistattaa vitut takaisin, enkä murehtinut asiaa enempää. Se oli vaan lähinnä ärsyttävää. Itsetuntoni oli todella hyvä. Yläaste-vuosina olin jo hiljalleen alkanut tutustumaan ihmisiin kaupungissa. Oli mulla maallakin pari ystävää, mutten oikein kokenut itseäni koskaan samankaltaiseksi niiden kanssa. 9lk keväällä sitä sitten kokeili ekaan kertaa sitä pilveä ja sitä sai semmosen pienen kaveripiirin. Tämä siis tapahtui kaupungissa.
Heti yläasteen jälkeen muutin sitten kaupunkiin soluun opiskelujen perässä. Sattui vain paska mäihä, että samana kesänä se kaveriporukka oli sattunut hajoamaan, osa muutti pois, tms.
Syksy sitten meni aika yksinäisenä, kunnes tutustuin erääseen poikaporukkaan. Minusta oli niin hienoa, että he halailivat paljon toisiaan, se avoimuus ja ylipäätään sellainen asioiden, elämän, kaiken kyseenalaistaminen ja pohtiminen. Hekin ottivat minut hyvin porukkaansa, ja voi miten onnellinen olin; he olivat elämäni ensimmäiset todella parhaat ystävät.
No aluksihan se oli siinä iässä runsasta ryyppäämistä ja polttelua. Pikkuhiljaa se alkoi jokaisella menemään vaan lujempaa ja lujempaa. Kaikki mahollinen kelpasi mistä päihtyi, varasteluun, ylipäätään elämä muuttui sellaiseksi kunnon nisteilyksi. Kuitenkin, vaikka varastin lähes kaiken mahdollisen, olen sen tehnyt aina jossain ketjukaupoissa. En koskaan mistään pikkuyrityksiltä, kirppareilta tai varsinkaan keneltään yksilöltä itseltään. Tämän ei ole tarkoitus olla puolustelua teoilleni. En ikimaailmassa enää haluaisi olla tuollainen, mutta en osaa katua asioita; ajattelen, että kaikista kokemuksista voi oppia.
Olen kyllä tällainen ihminen, että kaikki extreme kiinnostaa, oli se sitten laskuvarjohyppy tai joku subu. Vasta hieman myöhemmin olen tajunnut, että sillä yläasteella kuitenkin oli vaikutusta itsetuntooni. Minusta oli tullut epävarmempi, mutten tavallaan tajunnut sitä, sillä olin pari vuotta aina sekasin, kun tapasin ihmisiä. Oli se sitten vain pari kaljaa tai lainit piriä. Olen tajunnut, että juuri siksi miellyin varsinkin noihin kahteen päihteeseen - ne tekivät minusta itsevarmemman. Tiedän myöskin sen nykyään, että tottakai mua pelotti ihan helvetisti, että mua taas alettaisiin kiusaamaan, joten kovan nistin look sopi hyvin pelottamaan ihmisiä, että hei mulle ei vittuilla.
Siihen samaan poikaporukaan sattui myös kuulumaan nykyinen poikaystäväni. Meillä oli vuosi sellaista fuckbuddyeilua ja oltiin parhaat ystävät, aina yhdessä. Olemme todella samanlaisia ajattelutavoiltamme. Itse olin puolet siitä ajasta rakastunut häneen ja puolet ajasta jo tiesin, että todella rakastan häntä. Ja hän myös tiesi tämän kaiken, sillä puhuimme ihan kaikesta.
Olin silti ihan rikki, kun olin yksin tunteitteni kanssa. Tavallaan elin sillä, että sain satunnaisina hetkinä olla hänen sylissään ja olin myös valmis elämään näin.
Noin vuosi sitten tapahtuikin jotain niin ihmeellistä. Yhtäkkiä hän vain rakastui minuunkin ja samantien muutettiin yhteen, kaikki vaan loksahti paikalleen. Hän on sen myöntänyt, että ajatteli vähän liikaa mitä muut ajattelee. Siinä mielessä siis, etten ollut ihan mallinmitoissa, olin sellainen poikatyttö, ja semmoista.
Mutta olen onnellinen, että hän uskalsi rehellisesti kertoa miten asia oli ollut. Oikeasti olin kuitenkin juuri sellainen, kenet hän haluaa; kiltti maalaistyttö.
Pari ensimmäistä kk seurustelua jatkui edelleen nisteilynä. Sitten vaan sovittiin, että ei enää ikinä. Toki polttelu ja kaljottelu jäi, mutta niitäkin on tässä hiljalleen yrittänyt jättää vähemmän vähemmälle.
Ollaan siis oltu tässä reilu puolisen vuotta ilman, toki retkahduksia oli alkuaikoina, mutta nykyään menee todella hyvin, olemme ihan superonnellisia. Tosi yksinäistä on tosin, kun ei ole enää periaatteessa kavereita, ei niitä nistikavereita oikein jaksa enää kattoa.
Mutta pointti on se, että olen aina ollut kiltti, rakastava, avoin ja suvaitsevainen. Kaikki tämä on vaan vähän ollut piilossa, kun sitä alkoi esittämään kovista sen kiusaamisen pelossa. Eniten se, että tapasimme poikaystäväni kanssa on ehkä muuttanut minua hieman hipimpään suuntaan, sillä on joku samankaltainen, jonka kanssa puhua tästä kaikesta. Hän on myös tehnyt minusta itsevarmemman.
En ehkä uskaltaisi jopa näinkin hippi olla ilman näitä. Lihansyönti on puolenvuoden aikana hiljalleen vähentynt. Siinä ei ollut edes mitään sellaista päätöstä, ekana vaan lähti kinkku leivän välistä ja nykyän olen alkanut paljon tekemään kaikenlaisia kasviskeittoja. Enemmän sen kannalta, että liharuoka on vaan niin raskasta, ja muutenkin kyllästynyt, kun aina teki vaan jotain makaronijauhelihasettiä. En koe eettiseltä kannalta lihansyöntiä pahana asiana, mutta sen massatehotuotannon koen. Ekologisuuteenkin katson hieman tässä asiassa. Ennenkaikkea kuitenkin itselleni vain maistuu tällähetkellä enempi tuo kasvispuoli.
Tiedän olevani melko nuori, ensi vuonna vasta parikymppiä ikämittarissa. Vähän kai tässä edelleen haeskelenkin omaa identiteettiäni. Enemmän siis olen sellainen sisäinen hippi. Koen koko ajan huonoa omaatuntoa, kun en todellakaan ole niin ekologinen kuin voisin ja haluaisin olla. Mutta hiljaa hyvä tulee.
/Monet on täällä pukeutumistyylistään puhunut niin minulla on rastat päässä (enkä muuten käytä shampoota) ja sellainen hmm kai melko perus värikäskirpparivaate tyyli.
Anteeksi tästä hirveästä vuodatuksesta.
Peace and love
